Kevään hienoin televisioaiheinen ilmiö ei ole se parjattujen suomalaisten ruokarealityjen marssi, Hesarin Hakkarais-video tai ilmaveiviselostuksen kierrätys — vaan musikaalin tosi-tv-muodossa tarjoava Nelosen Stage.

Myönnetään, odotukset eivät alussa olleet hirveän korkealla. Teini-iän kohta vuosikymmenellä ohittanut sisäinen kyynikkoni veikkasi etukäteen ruudussa nähtävän myötähäpeää uusissa sfääreissä — ja tarpeettomassa uusformaatissa.

Ja pyh!

Formaatti on toiminut ihan täydellisesti; etukäteen Napoleon-kompleksiselta tuntunut parin tunnin kesto on ollut juuri sopivan täynnä, keskiviikon alkuilta passeli esityspaikka ja jokaisen jakson lopussa on oikeasti harmitellut jonkun koulun tippumista — koska esitykset ovat olleet niin hyviä. Näytteleminen on ollut parhaimmilla osaajilla yllättävänkin vaikuttavaa ja muutamia oikeasti valloittavia lauluesityksiäkin on mukaan mahtunut. Ylinäyttelemisiä ja epävireisiä laulusuorituksia on seassa roppakaupalla, mutta kun jokaisen taustalla on tuntunut olevan valtavan sympaattinen, vähän epävarma nuori, huomaa kerta toisensa jälkeen kannustavansa esiintyjää kotona rystyset valkoisena.

Numeron loputtua teinejä katselee hykerrellen, kuin kyseessä olisi uudella tempulla ihastuttanut lemmikkimarsu. ”Oiii kuin toi on ihana! Ja voiii kun toi niin selkeesti tykkää tosta!”

Hihityksen määrä — siis juuri sen kotikatsomossa kuullun — on ollut mitä positiivisin yllätys.

Ja kaiken sen sopivan makean sympatiamarengin keskellä kirsikkana on Marco Bjurström. Kun Marco itkee, tahtoo niin käydä itsellekin.

Kaksi jaksoa on vielä jäljellä. Oma suosikkini on paikallisylpeydestäkin riippumatta Tampereen yhteiskoulun lukio, joka on ollut koko kisan läpi täysin suvereeni. Erityisesti isot, synkatut koreografiat saavat minut huokailemaan ihastuksesta joka kerta.

Myös koko kisan palkinto on mikä mainioin: koulun toteuttamaa, valmista musikaalia esitetään kesällä Peacock-teatterissa parin viikon ajan. Haluaa nähdä!

Stagen toiseksiviimeinen jakso tänään Nelosella kello 19.