Raportti Ähtärin Eläinpuistosta ei ehkä niin kiinnosta, mutta sellaisen kesäisen menovinkin voin antaa, että jos satutte samoilla lakeuksilla liikkumaan, niin käykäähän Mäntän Kuvataideviikoilla.
Mäntän tämän vuoden teema on Kunnioita isääsi ja äitiäsi, ja teokset kommentoivat niin kirpakalla, koskettavalla kuin kiukkuisella tavalla perheinstituutiota, vanhemmuutta, lapsuutta ja sukupuolta. Iltasella vielä fiilistelin näkemääni ja tuli jostain mieleen edellinen näkemäni näyttely eli Picasso-läjäys Ateneumissa. Kokemukset kun olivat täysin erilaisia: koin ennen kaikkea käyneeni suorittamassa Picasson, koska kyllähän se nyt kuului yleissivistykseen nähdä. Ryysättyäni hehtaarisaleissa satojen muiden kanssa en ollut varma siitä, mitä käteen jäi – ja sehän taas oli ihan omaa syytäni, koska en osannut oikealla tavalla vastaanottaa noita upeita klassikoita. Mäntän näyttelyyn taas tepastelin avoimin, jopa välinpitämättömin mielin ja lähdin inspiroituneena.
En ole opiskellut kulttuurintutkimusta tai taidehistoriaa sen vertaa, että pystyisin tätä mitenkään fiksummin sanoittamaan, mutta monesti tuntuu siltä, että kulttuuria monesti riivaa jonkinlainen keisarin uudet vaatteet -ilmiö. Juttelin ystävän kanssa, joka työnsä takia kahlaa kahtatoista klassikkonäytelmää läpi. Puhuimme kahdesta niistä (jotka jätän mainitsematta nimeltä, etten menettäisi viimeisiäkin kulttuuriuskottavuuden rippeitäni), mutta olimme molemmat sitä mieltä, etteivät ne nyt niin hääppöisiä ole. Viisitoista vuotta sitten olin Kallion lukiossa enkä olisi koskaan kehdannut moista sanoa, koska oletin, että kysymys on siitä, että minussa on jotain vikaa, ei teoksessa. Samahan pätee myös musiikkiin ja elokuviin, joista tulee arjessa kaikkein eniten puhuttua. Ihmisen maku paljastaa niin paljon, että on turvallista teeskennellä fanittavansa hehkutettua tulokasta tai kaikki mahdolliset pystit saanutta teosta. Jotain mieltä, etenkin yleistä mielipidettä vastaan, oleminen on pelottavaa, koska silloin voi joutua perustelemaan näkemyksensä, puhumattakaan siitä, että voi tajuta olevansa väärässäkin. Niin tai näin, mahdutan elokuuhuni ihan varmasti Kiasman Ars1 -näyttelyn ja ainakin yhden Tuntemattomien kontin näyttelyn.

Terveisiä vain metsän keskeltä, jossa ei wlan juuri pelaa, mikä selittää bloggauskatkosta. Kuten varmaan moni muukin, olen pari viime päivää miettinyt Norjan tapahtumia. Muistin, kuinka yllättäen päädyimme viime syksynä puhumaan vetämäni logoterapiakurssin osallistujien kanssa siitä, miksi pahaa on olemassa. Minulla ei tietenkään ole mitään vastausta, ja tällaisissa tilanteissa on paras turvautua viisaampiensa ajatuksiin. Logoterapian isä, Viktor E. Frankl oli Itävallan juutalainen ja joutui toisen maailmansodan aikana keskitysleirille. Sen tehokkaampaa näköalapaikkaa pahuuteen tuskin on. Frankl totesi, ettei voinut yleistää vartijoiden olevan pahoja ja vankien viattomia: eräs vartija osti salaa oman henkensä uhalla lääkkeitä vangeille, ja eräs vanki paransi omia olojaan veljeilemällä vartijoiden kanssa ja passitutti ilomielin tovereitaan kuolemaan. Frankl summasikin, että ihmisiä on kahdenlaisia, kunnollisia ja periaatteettomia. Ylipäätään ihmisen luonteesta ja mahdollisuuksista kertoo paljon se, että ”Ihminen on sekä rakentanut kaasukammiot että astunut niiden sisään rukous huulillaan” (jälleen Frankl-lainaa).
Norjan tapahtumilla spekuloidaan vielä paljon, mutta parhaiten ajatukseni
pahuudesta on summannut logo-guru ja opettajani Tuula Katainen: ”On suostuttava sietämään sitä, mitä ei voi käsittää, antamaan anteeksi se, mitä ei voi unohtaa, kestämään se, ettei kaikkea voi korjata, tyytymään siihen, ettei aina voi parantaa ja kunnioittamaan elämää tästä kaikesta huolimatta tai juuri sen takia.”