Olin eilen rakkaan ystäväni kanssa myymässä vauvanvaatteita ynnä muuta turhaksi käynyttä käypää kamaa Siivouspäivän yhteydessä järjestetyllä kirpputorilla. Pääsin siitä eroon, mistä toivoinkin pääseväni, minkä lisäksi oli a) ihana höpötellä pitkästä aikaa ystävän kanssa, b) ihana osallistua tapahtumaan, joka ei toivon mukaan jää viimeiseksi.
Lisäksi sain mitä mahtavimman muistutuksen, että asioilla on tapana järjestyä, mutta harvoin niin kuin sitä kuvittelee.
Koska säätö on toinen nimeni,  tunnelma alkoi tiivistyä juuri ennen kuin kirppari alkoi. Aloin stressaamaan sitä, että kuka ihme voi haluta tällaista määrää lastenvaatteita ja mihin ihmeeseen ne työnnän taas ja mikä hirveä työ tässä kaikessa on ja niin päin pois.
En ollut ehtinyt edes asettua aloilleen saati purkaa mitään, kun myyntipisteeseen asteli raskaana oleva nuoripari, joka osti koko satsin. Pääsin siis kaikesta eroon, sekunneissa. Lisäksi minulle tuli fiilis, että vauva-aikojen aarteeni menivät tarpeeseen, mikä oli minulle kaikkein tärkeintä, kun kipuilin niistä luopumista. Mitään tällaista en ollut osannut toivoakaan, mutta kuten aina, kaikki järjestyy, jotenkin.
Ps. Kamppeiden loppusijoitusta stressatessani bongasin pienen hyvntekeväisyysorganisaation nimeltä Kulttuurikameleontit, pistäkää korvan taakse! Tänne lähtee meiltä pian toinen satsi kaikkea tarpeellista, kohteena Kairon katulapset.