Yli puoli vuotta

En ole hetkeen kirjoittanut surusta, tai siitä miten nyt menee, kun kohtukuolemasta ja pojan menetyksestä on kulunut hieman yli puoli vuotta. Päällisin puolin ja suurimman osan ajasta olen aika ok. Pystyn toimitaan normaalisti, käymään töissä ja keskittymään töihin. Pystyn myös olemaan sosiaalinen ja iloinen töissä ja muutenkin. Todellisuudessa olen silti edelleen rikki. Edelleen tulee hetkiä, jolloin sattuu niin paljon, että haluaisin vain kuolla, että pääsisin pojan luokse. Onneksi nämä hetket ovat ohitse aika nopeasti. Joka kuun 20.päivä on edelleen todella vaikea, varsinkin 20.7., jolloin tuli 6kk pojan syntymästä. Voi, kuinka erilaista elämä olisi, jos hän olisi saanut elää. Yllättäen, 6kk päivänä en ollut surullinen, vaan enemminkin vihainen. On vaan niin epäreilua, että meitä kohtasi tällainen järkyttävä, kamala kokemus, jota joudumme kantamaan mukanamme koko loppu elämän. Se onnellinen ihminen, joka olin vielä vuonna 2019, on lopullisesti poissa.

En pysty katsomaan kuvia raskausajalta, ja tuntuu myös vaikealta katsoa kuvia ajalta ennen raskautta. Sitä onnellista, huoletonta ihmistä ei enää tunnista. Tilalla on nykyään eri ihminen, ihminen joka kantaa todella raskasta taakkaa. Olen myös muuttunut. Asiat eivät kiinnosta samanlailla, kuin ennen. Vapaa-ajasta on vaikea nauttia. Nykyään toivon vain, että aika kuluu nopeasti eteenpäin. En odota viikonloppuja, vaan pidän työviikoista, koska aika kuluu viikolla nopeammin. Olen myös innostunut luonnossa olemisesta ja harrastan nykyään ulkona patikoimista. Muut ihmiset eivät hirveästi kiinnosta enää. Olen myös huomannut, ettei minua kiinnosta, mitä muut ajattelevat minusta.

Tästä tekstistä tuli jotenkin todella surullinen. Vaikka kannan todella raskasta taakkaa, pystyn kuitenkin elämään ja nauttimaankin pienistä iloista. Elämä on vain todella erilaista kuin ennen. Tämä on nyt uusi normaali ja se pitää hyväksyä. Täällä on muuten menossa tänään pp3 (pp= piina päivä). Olen tuntevinani oireita, rinnat mm. aristavat. Edellisessä nega PASissa ei ollut rintojen aristusta. Voi kunpa tämä alkio olisi kiinnittynyt! Vielä pitää malttaa muutama päivä, ennen kuin saan testata.

Kommentit (3)
  1. emilyclimbs
    4.8.2020, 22:45

    Moi! Kiva kun vastasit 🙂 Meille on tehty kaksi hoitoa, ekassa ICSI:ssä helmikuussa ei ollenkaan hedelmöittymistä vaikka munasoluja tuli yli kymmenen. Meillä miehestä johtuva lapsettomuus, mutta tuli ihan yllätyksenä silti. Toisessa ICSI:ssä toukokuussa meni paremmin ja päästiin tuoresiirtoon, josta kaavintaan päättynyt keskenmeno. On se karua alkuraskauden jälkeen kun seuraavaksi saakin keskittyä toivomaan että vuoto lakkaisi ja testi muuttuisi negatiiviseksi. Kaksi blastokystiä meni pakkaseen, toivottavasti päästään syksyllä siirtoihin kun kierrot alkaa. Laatua ei kerrottu. Pitää yrittää toivoa, että onnistuttaisiin niistä.

    Onneksi mullakin on ihana puoliso ja muutama ystävä, jotka edelleen läheisiä. Jotenkin tälläinen helposti eristää muista, lähes kaikki ystävät tällä hetkellä äitiyslomilla niin tuntuu tosi vaikealta pitää yhteyttä ja tunne ettei ihan tasavertaiseen ystävyyteen itse pysty. Kaikille en ole pystynyt kertomaan ollenkaan, kun pelkään että käy juuri niin kuin kerroit kaverisi kanssa käyneen, että eivät enää pidä mitään yhteyttä. Yhden ystävän kanssa niin kävikin minullakin. Kyllä se kirpaisee. Hyvä että saitte juteltua kaverisi kanssa, en myöskään usko että kukaan tarkoittaisi pahaa, monet eivät vaan ymmärrä tätä. Varmaan sitä itsekin loukkaantuu herkästi kun on arka asia. Ajattelin pitkään kertovani hoidoista sitten kun olisi onnistunut mutta viime aikoina alkanut kertoa avoimemmin, kun ei siihen onnistumiseen ihan aina jaksa uskoa.

    Onneksi on työt ja liikuntaharrastukset, niin arki pyörii ihan mukavasti, vaikka ihan niin kuin sanoit, erilaiseksi elämä on minullakin muuttunut.

    Tsemppiä vielä piinailuun ja muutenkin loppukesään <3

  2. emilyclimbs
    3.8.2020, 17:34

    Moi! Löysin blogisi sattumalta kesällä. Monet tekstisi tuntuvat tosi tutuilta. Teillä on ollut vielä paljon raskaampaa ja olen siitä pahoillani. Ollaan 32-vuotiasita ja meillä lapsettomuutta 9/2017 alkaen, tänä vuonna IVF hoidot ja tokan tuoresiirrosta varhainen keskenmeno viime kuussa. Asun myös tällä hetkellä eri paikkakunnalla kun puoliso, työt pitävät onneksi järjissä. Elämä on kovasti muuttunut lapsettomuuden ja hoitojen pettymysten myötä. Minullakin iso osa ystävistä tuntuu jotenkin hävinneen, ja samalla tavalla kuin kirjoitat en jaksa välittää niin paljoa siitä, mitä ihmiset ajattelevat. Suru tuntuu jotenkin ajavan muita kauemmas.

    Musta on ihanaa, kun jaksat aina kirjoittaa jotain positiivista. Toivon teille tosi paljon plussaa tästä siirrosta!

    1. Moikka! 🙂 Kiva kun kommentoit. Teilläkin ollut todella pitkä tie, olen siitä hyvin pahoillani. Onneksi sullakin työ auttaa pitämään järjissä ja saa vähän muuta ajateltavaa. Toivottavasti teillä vielä tärppää! Teille on nyt tehty kaksi IVF hoitoa? Miten ne ovat menneet?

      Niin se ikävä kyllä on, että suru ajaa muita kauemmas. Tuskin kukaan tietoisesti jättää ystävää yksin, mutta luulen että monille surun kohtaaminen on vaikeaa ja he eivät tiedä miten tukea, niin sitten on vaan helpompaa olla sanomatta mitään. Yhden ystävän kanssa juttelin ja hän oli ajatellut, että hän tietoisesti antaa minulle tilaa surra eikä pidä yhteyttä. Minusta kuulostaa vähän oudolta, se että olisi edes joskus kysynyt että miten jaksan olisi merkinnyt niin paljon. Onneksi on kuitenkin muutama ystävä vielä jäljellä! Toivottavasti sinullakin on kuitenkin jotain tukea, ainakin miehestä ja perheestä!<3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *