Miten meillä syödään: Pojan matka maidosta soseisiin
Meillä syödään perunaa! Tai oikeastaan maistellaan perunamaitososetta muun maitoilun lomassa. Ja se maistelukin on välillä vähän niin ja näin. Mutta meillä on jo siirrytty kokeilemaan kiinteitä ruokia! Oi, on se iso poika, kohta menee jo kouluun ja pääsee ripille ja muuttaa kotoa.
Viime aikoina täällä Lilyssäkin on kirjoitettu paljon pienien vauvojen syömisestä, imettämisestä, soseiden aloittamisesta, joten monelta saattaa tulla nämä osat vanhemmuutta jo korvista ulos, mutta haluan kirjoittaa vähän meidänkin kokemuksista.
Mies ja vajaan viikon ikäinen poika ruokailemassa.
Nousiko maito hyvin heti synnytyksen jälkeen? Nousi, yllättävän hyvin, vaikka kaikki ei mennytkään sen perinteisimmän kaavan mukaan. Meidän poika syntyi kolme päivää sairaalaan menon jälkeen imukuppiavusteisesti. Kukaan vanhempi tuskin haluaa kuulla sanoja ”vauvalla on nyt vähän kiire syntyä”, joten sitten vauva yksinkertaisesti pakotettiin maailmaan. Näimme pojasta vilahduksen ja kuulimme pienen äännähdyksen, jonka jälkeen hänet kiidätettiin lääkärin tarkastukseen, ja sitten tuore isä sai lähteä saattamaan kaapissa köllöttelevää poikaa vastasyntyneiden teho-osastolle. Aluksi meille selitettiin pojan olevan kipeä ja tarvitsevan hoitoa parin päivän ajan. Emme olleet kovin huolestuneita, vaikka poika olikin todella kipeän oloinen, emmekä saaneet häneen vielä koskea; olimmehan yhdessä maan parhaista sairaaloista, ja uskoimme pojan parantumiseen.
Poika paranikin, kyllä, mutta hän pääsi kotiin vasta 12 päivän jälkeen. Tuona aikana ehdimme pelätä jo hänen henkensä puolesta, riemuita ensimmäisistä kosketuksista ja sylittelyistä ja opetella haparoiden hänen hoitamistaan. Minä toivuin synnytyksestä aluksi lapsivuodeosastolla, jossa ei vauvoja ollut. Minua kehoitettiin pumppaamaan maitoa käsin, jotta se saataisiin nousemaan ja auttamaan toipuvaa poikaani. Äärimmäisestä pessimismistä huolimatta maito lähti saman tien hitaasti nousuun, ja pian jo pumppailin pojalle säännöllisesti. Heräsin kerran yössä kellon soittoon, raahustin silmät ristissä maitohuoneeseen pumppaamaan, ja samaan konkurssiin kävelytin maidon suoraan pojan huoneeseen paria kerrosta ylemmäksi. Määrät olivat pieniä, mutta tunsin suurta tyydytystä pystyessäni auttaamaan pojan paranemista omalla äidinmaidollani.
Poika opettelee pulloilua sairaalassa.
Poika söi sairaalassa sekä minun maitoani että luovutusmaitoa. Kipeyden ja toipumisen takia hän söi alkuun pelkästään nenämahaletkun kautta. Meidän ollessa paikalla letku kiinnitettiin meidän paitaan, ja poika sai läheisyyttä ja lämpöä ruoan valuessa hitaasti hänen pikkuruiseen vatsaansa. Yksi tietty hoitaja oli innokkaampi kuin muut saamaan minut kokeilemaan imettämistä toipuvan pojan kanssa, ja sitä sitten yritettiin laihoin tuloksin. Poikaa oli hankala saada tajuamaan, että hänen täytyisi tehdä töitä ruokansa eteen, eikä minun anatomiakaan ollut kuulemma siitä parhaimmasta päästä asian suhteen. Meitä kävi auttamassa ihan imetysexperttikin, mutta loppujen lopuksi sekä minä että poika olimme molemmat hikisiä ja huonolla tuulella. Päivien kuluessa tissittelyä kokeiltiin useampaankin otteeseen, mutta samanlaisin tuloksin. Enemmän poika tuntui siinä nauttivan läheisyydestä.
Pojan voimistuessa häntä alettiin opettaa pulloruokintaan, sillä siihen hänen voimansa riittivät juuri ja juuri. Me olimme yksinkertaisesti tyytyväisiä, että poika ylipäätään alkoi syödä omin avuin, eikä siinä vaiheessa metodilla ollut niin väliä. Minä kotiuduin 6 päivää synnytyksen jälkeen, ja poika 6 päivää siitä. Kotiutumiseni jälkeen kävelin suoraan lastentarvikeliikkeeseen, ja ostin tuplasähköpumpun säästöilläni, sillä eiköhän juuri tällaiseen tilanteeseen ne olekin tarkoitettu, ja minut oli hemmoteltu piloille sairaalaan ammattilaispumpuilla. Onneksi asumme lähellä Turun keskustaa, joten maidon tuominen sairaalaan oli helppoa, ja samalla aloin kuntoutua itsekin väkisin. Poikaa ruokittiin kotonakin nenämahaletkun ja pullon yhdistelmällä, mutta hyvin pian nenämahaletkusta voitiin luopua. Poika repi sen öisin irti ja alkoi syödä pullosta tarpeeksi isoja määriä, eikä painon noususta ollut kertaakaan huolta.
Saimmeko tarpeeksi tukea sairaalassa imetykseen? Kyllä, juuri sen verran, että tunsin yrittäneeni tarpeeksi ja asiatuntijoiden avustuksella, ja jopa sen verran, että jo vähän ärsytti, että enkö saakaan jo luovuttaa. Teholla otettiin myös hienosti huomioon vanhempien mielipiteet. Kun poika oli lähellä kotiutumista, alettiin kysyä meidän mielipidettä hänen maitomääriensä nostamiseen.
Pumppuvälineet ja tuttipullot, korvikkeet ja vitamiinit.
Kotona yritin imetystä pari kertaa. Olin lukenut imettämisestä ja sen mahdollisista ongelmista jo ennen synnytystä, mutta aika pian luovutin koko homman. Poika ei saanut ravintoa tarpeeksi, hän ei useimmiten löytänyt imuotetta lainkaan rintakumista huolimatta, ja kun hän sen löysi, irvistelin kivusta. Eihän se mikään ihme ole, jos poika ei jaksa tehdä rinnalla töitä, kun hän on saanut pienen elämänsä ensimmäiset pari viikkoa ruokaa joko suoraan letkun kautta tai sitten helpomman pulloilun avulla!
Minä jatkoin pumppaamista, ja kotona otimme äidinmaidon rinnalle myös äidinmaidonkorvikkeen, sillä en pysynyt pumppauksessa ihan pojan ruokailujen tahdissa. Yleensä minä pumppasin, ja mies syötti pojan. Pumppasin alussa yhden kerran yössä, syötön jälkeen, kunnes tajusin pärjääväni aivan hyvin, vaikka nukuinkin koko yön. Näin saimme miehen kanssa vuoroteltua yövalvomisia, mikä piti molemmat enemmän järjissä ja onnellisina. Pikkuhiljaa pumppaamistahti hidastui, pumppaamisvälit pitenivät ja kaupasta ostetun korvikkeen määrä vastaavasti kasvoi. Viimeisen kerran pumppasin maitoa kaksi päivää ristiäisten jälkeen eli muutaman päivän ennen kuin poika täytti kaksi kuukautta.
Korvikepullot on pakko huuhdella ennen pahvikierrätystä, haju on muuten aika hirveä!
Olen tyytyväinen, että pystyin tuottamaan pojalleni maitoa näinkin kauan. Hän sai ne tuiki tärkeät ensimaidot, äidinmaito (ja luovutusmaito) varmastikin auttoivat hänen toipumistaan ja immuniteetin muodostumista. Koin yhtä lailla onnenhetkiä maidon pumppaamisesta kuin olisin kokenut imettämisestäkin. Saimme mieheni kanssa tutustua poikaamme yhtä lailla, sillä molemmat saivat syöttää ja ihmetellä maailman ihanuutta. Sain mielestäni tarpeeksi tukea imetyksen harjoitteluun, ja tiesin, mistä hakea tukea lisää, jos sitä olisin halunnut.
”Mites teillä syödään? Onnistuuko imetys?” Perinteisesti kaikki vauvaan tutustuneet ihmiset (ja muutkin) kyselivät ensimmäisenä syömisen onnistumisesta, mikä on mielestäni luonnollista, sillä siinä on monesti haasteita, ja se on usein avain onneen tavalla tai toisella. Sanoin aina suoraan, että en imetä, poika syö pullosta, eikä kukaan ihmetellyt tai kyseenalaistanut asiaa selitettyämme pojan rankan alun ja nenämahaletkut ja muut. En saanut mussutusta aiheesta, en tarjouksia hyvistä linkeistä tai ryhmistä, enkä silmien pyörittelyä (kuin korkeintaan selän takana). Toisaalta, uskon lähipiirini ihmisten olevan sen verran järkeviä, että he luottavat minun ja mieheni arvostelukykyyn asiassa, tai että osaavat ainakin pitää eriävät mielipiteet itsellään.
En tiedä, olisinko pahastunut, jos joku olisi kiihkeästi ollut pro-imetys-asenteella seurassani. Olin lukenut ennen synnytystä paljon imetyksen ongelmista, ja minua huoletti varsinkin atoopikkona rintojeni ihon jaksaminen. Peruspessimistinä olin myös jotenkin aivan varma, ettei se imetys minulta suju, poika huutaa nälkäänsä ja minä itken epäonnistumista, ja parisuhde kaatuu ja kaikki menee päin mäntyä. Tukijoukkoni asian suhteen ovat myös huiput: mieheni tsemppasi minua, varsinkin imetysyrityksistä luopumisessa, sillä stressi kasvoi eikä poika onnistunut imemään kunnolla; äitini tsemppasi minua kertomalla, kuinka minä ja veljeni kasvoimme kaikki erinomaisesti, vaikka yhtä imetettiin vain pari viikkoa ja toista täysimetettiin lähemmäs vuoden ikää. Molemmat tukipilarini tsemppasivat uskomaan itseäni, ja lopulta päätös oli helppo. Olin jo etukäteen päättänyt, että jos imetys ei onnistu, en siitä stressaa liikaa, vaan pumppaan ja pulloilen, korvikkeen kera; keskityn mieluummin olemaan pojalle onnellinen äiti.
Pulloruokintaa kauppakeskuksessa.
”Maistuuko pojalle ruoka hyvin?” No, maistuu! Kyselimme jo kaksikuukautisneuvolassa varovasti kiinteiden aloittamisen mahdollisuutta, sillä pojan korvikemäärät kasvoivat jo litraan päivässä, ja olimme helisemässä iltatankkaamisen kanssa. Neuvola antoi meille luvan käyttää omaa järkeämme asiassa, sillä poika söi ja kasvoi hyvin, mutta toki meitä kehoitettiin odottamaan vielä hiukan pidemmälle. Totuimme ruokamääriin, ja hiukan korvikkeen määrä on viime aikoina laskenutkin, ja poika on tyytyväinen.
En koe korvikkeella pelaamista hankalaksi. Pulloja pestään ja keitellään, maitoa lämmitetään mikrossa, ja ruokailua varten tarvitsee yleensä mielellään ainakin mikron. Voihan sen kokea hankalaksi, mutta ei se meille sitä ole. Poika monesti alussa niin sanotusti brunsseili ruokansa, eli hän söi yhtä pulloannosta helposti vajaan tunninkin, mutta siitä tavasta olemme jo onneksi päässeet eroon. Nykyään pulloiluun menee paljon vähemmän aikaa kuin menisi vastaavaan määrään imetyksessä (luulisin), ruokailun voi hoitaa kumpi tahansa vanhemmista, ja korvikkeen voi lämmittää mikrossa (toisin kuin pumpatun äidinmaidon). Korvikkeen voisi antaa huoneenlämpöisenäkin, mutta toistaiseksi on ollut aika helppoa löytää aina mikro, joten meillä pulloillaan ja mikroillaan. Pulloiluun on löytynyt oma rutiininsa, ja hyvin se sujuu.
”Mitäs ihmettä tämä on? Hymyillään nyt ihan vain hämäykseksi.”
Viime viikolla vanhempieni luona kyläillessäni äitini alkoi puhua kiinteiden aloittamisesta. Olimme mieheni kanssa sinnitelleet pelkän maidon avulla, vaikka vaisto sanoo pojan ottavan kiinteät hyvin vastaan ja nukkuvankin vielä paremmin niiden avulla. Olin ensin ylpeä pumpattuani pojalle maitoa noin kahden kuukauden ikään asti, ja ylpeinä yritimme myös päästä pelkällä maidolla suositeltuun neljän kuukauden ikään asti. Vajaa kaksi viikkoa jäi vajaaksi, sillä viime sunnuntaina laitoimme tulille ensimmäiset perunakokeilut! Mies piti poikaa sylissä, minä syötin, ja äitini kuvasi perunamaitomössön päätyessä hämmentyneen pojan mahaan.
Ensimmäisen kokeilun jälkeen poika ei ole ollut aivan yhtä ihastunut uuteen ruokailutyyliin. Peruna itsessään menee alas ihan hyvin, mutta pojalla menee hermot hitaaseen ruokailutahtiin ja outouteen. Yhden yksinäisen perunan keittäminen tuntuu olevan aina vähän hankalaa, ja ruokailu meinaa sen takia monesti unohtua. Tekemislistallamme onkin nyt jääpala-astioiden ostaminen soseiden pakastamisen takia sekä excel-listan tekeminen, jotta pysymme perillä ruoka-aineiden vaihtamisien aikatauluttamisessa. Saa nauraa, mutta todennäköisesti toimii meillä näin alussa uutta opetellessa.
Tilasin arvostelukappaleen Samasta padasta -keittokirjasta, ja myöhemmin blogissa testiä ja arvostelua kokemuksista.
Uskoisin meidän menevän alkuun soseilla ja korvikkeella, mutta toivomme pojan pystyvän aika pian syömään samaa ruokaa meidän kanssa. En yritä alkaa sormiruokafanaatikoksi tai luomuintoilijaksi, mutta haluaisin pojan oppivan syömään itse kohtuullisen pian, tai ainakin opettelemaan itse maistelun iloa. Väkisinkin ruoan laatuun tulee kiinnitettyä huomiota, emmekä halua opettaa poikaa ihan yhtä huonoihin ruokailutottumuksiin, mitä itse noudatamme tällä hetkellä. Tämä onkin hyvä hetki myös meidän vanhempien ryhdistäytyä, mutta kyllä meidän perheessä tullaan jatkossakin käymään hampurilaisilla ja pizzalla.
Meillä poika saa maitonsa tyytyväisenä pullosta, ja hän on reipas ja kasvava pallero! Me olemme mieheni kanssa molemmat tyytyväisiä päätöksiimme pojan ruokailujen suhteen, ja odotamme jännityksellä tulevia ruokaseikkailuja. Meidän vaalean keittiön pinnat taitavat vaihtaa orgaanisesti väriä tulevina vuosina.
Jos imetys ei onnistu ja kaipaat tukea ja neuvoja pulloruokintaan, käy lukemassa Väestöliiton Pullonpyörittäjien opas!
Kuvat: The Baby Show.