Yöllä hoidetaan, päivällä rakastetaan

bebe_3.jpg

Aamuyön hiljainen hetki, koti täyttyy pikkuhiljaa valolla. Kainalossa tuhisee oma pieni poika, joka syö pullosta hitaasti mutta tasaisesti. Oma pää nuokkuu sohvan tyynyjä vasten, ja takana on muutamia katkonaisia tunteja unta.

Haluaisin sanoa, että meillä on koittanut arki vauvan kanssa, mutta todellisuudessahan tässä vielä lomaillaan poikkeustilanteessa. Olemme olleet nyt reilu kolme viikkoa mieheni kanssa yhtä aikaa kotona hoitamassa vauvaa, mutta parin viikon päästä mieheni palaa töihin minun jäädessäni kotiin. Tällä hetkellä päivät sulautuvat toisiinsa, ja useamman kerran viikossa kyselen mieheltäni, että mikä viikonpäivä nyt on. Päiviä ajattelee yksiköissä, jotka koostuvat syötöstä, vaipanvaihdosta, unista ja seurustelusta, ja kaikki aktiviteetit mietitään tässä viitekehyksessä. Joinain päivinä ehtii tehdä vaikka mitä kivaa ja hyödyllistä, kun on itse reippaalla tuulella ja vauva nukkuu enemmän kuin seurustelee; toisina päivinä äiti ja isi syövät aamupalan vasta puolenpäivän jälkeen, ja päivän pääagendana on vauvan sylittely sohvannurkassa, joko vauvan tai vanhempien vaatimuksesta.

Puhuimme lapsenhoidon haasteista jo paljon etukäteen, sillä olen jopa hiukan pakonomaisesti halunnut estää tulevaa väsymystä ja ahdistusta mahdollisimman tehokkaasti. Pelkään olevani taipuvainen masennukseen, ja unettomuudestakin on historiaa, ja haluaisin parisuhteemmekin selviytyvän vauvavuodesta ehjänä. Olemme olleet alusta asti yhtä mieltä vastuun jakamisesta, ja puhumme jo nyt arjen helpottamisesta minun jäädessäni päivisin kaksin lapsemme kanssa. Siunaan päivittäin onneani, että minulla on mies, joka aidosti haluaa hoitaa vauvaa, eikä vain ajattele auttavansa päävastuussa olevaa äitiä perinteisen kasvatusmallin mukaisesti. Ennemminkin se olen minä, joka yrittää helpottaa miehen kokemusta, ajatellen hänen kokevan hoitamisen pakkopullana; usein mies käskyttää minua rentoutamaan ja menee hymyhuulin vaihtamaan vaippaa vauvalle iloisesti höpötellen.

Tällä hetkellä jaamme yövuorot, jotta molemmilla on mahdollisuus nukkua välillä kunnon yöunia, eikä kummallakaan pimahda päässä viikkokausien valvomisen johdosta. Käytännössä nukumme eri makuuhuoneissa, ja toinen meistä nukkuu samassa huoneessa vauvan kanssa. Vauvavuorossa oleva hoitaa yösyötöt, vaipanvaihdot ja nukuttamiset, ja rentoutumisvuorossa oleva vetää pitempiä pätkiä sikeitä, mutta auttaa toki tarvittaessa yölläkin. Tämä järjestely toimii erittäin hyvin, ja nyt jo pelottaa hiukan, miten saamme yövuorot järjestettyä miehen palatessa päivätyöhön.

Näin tuoreina vanhempina rikkonaiset yöt eivät ole vielä normi, ja varsinkin minä tuppaan ahdistumaan yöhoidoista, vaikka lapsemme onkin aika helppohoitoinen ja vähään tyytyväinen. Lapsen huutaessa nälkäänsä samalla, kun yrität saada lämmitettyä ruoan yksikätisesti joko vesihauteessa tai mikrossa, hiipii pieni epätoivo mieleen, ja on vaikea nähdä tilanteessa mitään hyvää. Monesti mielen valtaa ajatukset samasta ajankohdasta esimerkiksi vuosi sitten ja omista vapaammista tekemisistä tuolloin, eikä mielessä ole hirveästi vauvaonni. Aamulla poden huonoa omaatuntoa murjottamisesta, ja koen olevani huono äiti, kun en välttämättä ole onnellinen.

Toissayö oli hankalahko, kun sain nukuttua 4-5 tuntia kolmessa eri pätkässä, vauva söi jokaista ruoka-annostaan tunnin verran, enkä osannut itse kunnolla rauhoittua nukkumaan tilaisuuden koittaessa. Mieltä ahdisti seuraava yö, joka olisi vielä minun vastuullani. Kuin universumin tasoitushalusta seuraava päivä oli ihana ja rento. Istuskelimme koko perhe sohvalla, ja pienestä virkistyneenä hoidin vauvaa vapaaehtoisesti, vaikka mies käski minua nukkumaan ja rentoutumaan yksin. Pieni mies nukahti pariinkiin otteeseen syliini, ja makoilin sohvalla hän rinnallani, ja sain taas onnellisuudesta kiinni.

Viime yönä maidosta täynnä ollutta lötköpötköä olkapäälläni röyhtäyttäessä koin jonkinlaisen selvyyden hetken: ei koko ajan tarvitse olla onnellinen, välillä riittää, että vain selviytyy. Mieleen hypähti lausahdus ’yöllä hoidetaan, päivällä rakastetaan’, ja kliseisesti sanottuna mieleni valtasi tyyneys. Hassuintahan tässä on se, että tiedän meidän päässeen toistaiseksi varsin helpolla, sillä vauva on kohtuullisen helppohoitoinen, eikä meillä ole vielä ainakaan ollut sen suurempia ongelmia hänen kanssaan. Oma mieleni vain näkee usein ne negatiiviset puolet, ja yritän epätoivoisesti estää ongelmia etukäteen, jotta asiat eivät patoudu hankaloittamaan koko elämää. Mielessä on myös ollut käsite, että ollakseen hyvä äiti pitäisi olla jollakin tasolla onnellinen ja kiitollinen koko ajan. Eihän näin voi millään olla, ja itseäni helpotti paljon tämän tajutessani.

Pusu mieheltä, rakastava katse, rinnalla nukkuva poika, englanninlakuja hihattomassa bodyssa. Tyyni mieli, rakkautta ja onnea täynnä. Elämä on täysin muuttunut, mutta onnea löytyy silti joka päivä, kunhan sille antaa mahdollisuuden.

 

 

 

 

Kuva: The Baby Show.

Suhteet Oma elämä Lapset Vanhemmuus

Totta vai tarua: Kokemuksia synnyttämisestä

maria_osasto.jpg

* Sairaalan alushousut ja sukat ovat hirveitä *

TARUA/TOTTA

Muistan lukeneeni raskaana ollessani jostain Lilyn blogista, kuinka sairaalan verkkoalushousut hiipivät salakavalasti osaksi synnyttäneen äidin arkea aivan liian pitkäksi aikaa niiden mukavuuden ja helppouden takia, mutta muuten todella monessa paikassa on haukuttu sairaalassa käytettäviä alushousuja. Ne ovat hirveän näköisiä, eikä niitä ole kiva käyttää muutenkaan. Minun kokemukseni on täysin päinvastainen: ne ovat äärimmäisen mukavat päällä, ne näyttävät ihan tavallisilta lahkeellisilta valkoisilta alushousuilta, ja ne voi käytön jälkeen yksinkertaisesti heittää roskiin! Tietysti eri sairaaloissa voi olla erilaisia alushousuja, mutta noin yleisesti olin niihin tosi tyytyväinen (ja kotiinkin saattoi lähteä muutamat *sshhh*). Muutenkin viihdyin sairaalavaatteissa ihan hyvin, kun tajusin voivani valkata pesuhuoneen kaapista juuri ne itselle parhaiten istuvat mallit. Mutta sukat, ne olivat aivan hirveät.

synnytys_evas.jpg

* Sairaalaruoka on ihan kamalaa *

TARUA

Kaikki haukkuvat aina sairaalaruokaa, ja sehän on jo eräänlainen käsite, aivan kuten lentokoneruokakin. Olen jo muutamaan otteeseen synnytyksen jälkeen saanut vastailla tuttavien kysymyksiin ruoasta, ja ihmisten suureksi hämmästykseksi olen vastannut pitäneeni siitä paljon! Ensinnäkin oli ihanaa saada valmista ruokaa tasaisin väliajoin, eikä ruoan laadussa tai määrässä ollut mitään valitettavaa. Ahmin kaiken mahdollisen sekä synnytystä edeltävinä että jälkeisinä päivinä, ja mieltä piristi aina mukana tullut jälkiruoka. Iltapalana olleet leivät päällisineen alkoivat vaihtelun puutteen vuoksi hiukan tökkimään, vaikka maussa ei ollut mitään vikaa. Synnytyksen jälkeisinä päivinä osastolla mieheni toi minulle iltapalaksi Cittarin patonkeja, ihan vain, koska sain vihdoinkin syödä majoneesia. Yllä olevassa kuvassa on synnytyssalissa nautittu palkintoateria, josta ahmin oman osuuteni kuin juuri synnyttäneen kaksi vuorokautta kaiken ravinnon oksentaneen naisen voisi olettaakin ahmivan.

 

Muita huomioita:

  • Kuinka paljon synnytyskokemuksessa on kiinni vuoroon sattuneessa hoitajassa: Ehdin olla lapsivuodeosastolla ennen synnytystä 2,5 vuorokautta, synnytyssalissa vajaan vuorokauden ja jälleen lapsivuodeosastolla 5,5 vuorokautta, joten olin todella monen sairaanhoitajan ja kätilön hoidossa. Synnytyssalissa olimme neljän eri vuoron eli kätilön aikana, joista kolme varsinaisesti hoitivat synnytystäni. Yleisesti olen todella tyytyväinen saamaamme hoitoon, ja mielestäni meidän kohdalle sattuneet kätilöt olivat erittäin hyviä. Luonteen ja hoitotapojen erilaisuudesta johtuen olen tyytyväinen saamiimme hoitajiin melkeinpä joka käänteessä, sillä kaikkien ihmisten kaikki piirteet eivät millään sovi kaikkiin synnytyksen osiin. Välillä kaipasin tsemppiä, välillä rauhaa, välillä vain neuvoja, ja koin saaneeni kaikki tarvitsemallani tavalla. Kaikki ei tietenkään mennyt täydellisesti, eihän ikinä mene, mutta en millään koe saaneeni huonoa tukea.
  • Kuinka nopeasti synnytyksen (fyysinen) tuska unohtuu: Tämä huomio kuuluisi varmaankin synnytyskertomuksen puolelle, mutta halusin tämän jakaa jo nyt tulevia traumoja pohtiville ensisynnyttäjille. Vaikka meillä itse synnytys ja vauvan kunto sen jälkeen meni vähän turhankin jännittäväksi, olen moneen otteeseen kertonut miehelleni, että itse fyysinen kipu häipyy muistista hyvin nopeasti. Tiedostan kyllä edelleenkin, millaista se kipu oli, mutta sen terävyys ja varsinainen aistimuisti alkaa hälvetä ihan heti synnytyksen jälkeen. Heti, kun ehdit ajatella lauseen nyt se on ohi, kaikenkattava kipu alkaa viedä vähemmän ja vähemmän tilaa päästäsi. Toki muilla voi olla erilainen kokemus, mutta minulle kävi näin klassisesti. Olen miettinyt, että kenties tämä ilmiö johtuu ihan biologiasta: eihän kukaan ikinä tekisi lisää lapsia, jos kipu jäisi aina ensimmäisenä mieleen!

 

 

 

 

Kuvat: The Baby Show.

Suhteet Oma elämä Raskaus ja synnytys Höpsöä