Ei, emme suinkaan ole vielä päätyneet synnytysosastolle tai tienposkisynnytyksen kautta Ilta-Sanomien otsikoihin! Kuten olette varmasti huomanneet blogihiljaisuudesta johtuen, olemme muuttaneet, ja meidän bebe päätyy ihan eri kotiin kuin olisi vielä jokin aika sitten. Yllä olevassa kuvassa poseeraa muutaman iho- ja vaatekerroksen läpi tyytyväinen vauva, katsastaen samalla uusia hoodejaan eli tulevan sänkynsä paikkaa.

Tällä hetkellä olemme jo selkeästi viimeisellä raskauskolmanneksella, ja viikotkin alkavat jo kolmosella. Perinteisen ärsyttävästi vointini on yleisesti hyvä, ja bebe tuntuu olevan myös kaikin puolin kunnossa. Olen harmikseni kuitenkin sairastellut viimeiset viikot, ja tämä flunssa on ollut ensimmäinen raskauden aikana ollut ei-raskauteen liittyvä fyysinen poikkeavuus, ja se on tuonut omat haasteensa. Kun samaan aikaan yrittää hoitaa muuttoa, sairastaa flunssaa ja ylläpitää hyvää raskautta, kärsii väkisinkin melkeinpä joka osa-alueella. Luonnollisesti molemmat blogini ovat saaneet jättäytyä taka-alalle tässä kaikessa hässäkässä, ja jotenkin hetki hetkeltä vointi on alkanut helpottaa.

Flunssa itsessään tuntui rasittavan myös bebeä. Mitä kipeämpi olin itse, sitä rauhallisemmin bebe tuntui yksiössään ottavan, ja yskän tultua toisella viikolla mukaan kuvioihin, tuntui bebekin ottavan siitä itseensä. En väitä tunnistavani kaikkia beben liikkeitä, enkä todellakaan osaa sanoa tökitäänkö minua päällä vai pepulla, mutta rasittuessani jatkuvasta yskimisestä huomasin mielestäni muutoksen myös beben käytöksessä. Jo muutenkin laiskanlaisesti toimivat vatsalihakseni ottivat pahasti itseensä yskimisestä, ja tässä yhteydessä beben liikkeet tuntuivat hidastuvan ja vähenevän reippaasti. Ehdin jo hiukan panikoida aiheesta, kunnes otin järjen käteen, ja tein asialle jotain. Menin sängyn ja sohvan päälle makaamaan tunniksi puoli-istuvaan asentoon, otin rennosti, ja join vettä, ja yksinkertaisesti rauhotuin sairastamaan hetken, jotta bebekin sai aikaa rentoutua ja normalisoitua. Onnekseni tämä auttoi, ja bebe alkoi liikkua ihan normaalin tarmokkaasti reilun puolen tunnin jälkeen. (sain muuten kuulla pari päivää sitten neuvolan perhevalmennuksessa toimineeni vahingossa juuri oikein kyseisessä tilanteessa!)

Muuten olen puuhannut meidän muuttoa oman jaksamiseni rajoissa, ja ajoittain kyllä myös sen yli, ja nyt olo on parempi, ja muutto alkaa helpottaa. Tavaraa on uusi koti täynnä, ja listat odottavat asentamista, mutta nyt ei ole enää niin kamala kiire riuhtoa ja repiä, joten bebekin saa varmasti olla rauhassa enemmän. Välillä kanniskelin tavaroita ehkä hiukan liikaa, mutta rasitus tuntui osuvan enemmän älyttömän rauhassa viimeiset kuukaudet hengailleisiin vatsalihaksiini; välillä istuskelin ja makoilin huonoa omaatuntoa potien. Bebe otti kyllä itse muuton ihan älyttömän rennosti, aivan kuten hän tuntuu tykkäävän kaikenlaisesta liikkeestä muutenkin.

Nyt, kun muutto alkaa pikku hiljaa olla loppusuoralla (ainakin niin kovasti toivomme), alkaa mieleni siirtyä muuton jälkeiseen normaalielämään, johon väistämättäkin kuuluu beben saapumiseen valmistautuminen toden teolla. En ole hirveästi tehnyt varsinaista varustautumista, sillä ajattelumaailmaani on hallinnut kaikenkattava ’sitten muuton jälkeen’ -malli. Yhtäkkiä olemmekin tuon maagisen muuttorajan ylittäneet, ja tässä viimeisen parin päivän aikana olemme tajunneet (ja asiasta puhuneet), että bebe voi päättää syntyä päivänä minä hyvänsä! Meillä on vasta muutamia vaatteita ja varusteita, en todellakaan ole pakannut sairaalakassia, ja vaunut/sänky/hoitopöytä ovat kaikki vielä hankkimatta. Äitini suorastaan kauhistui, kun muuton yhteydessä tokaisin hänelle äitiyspakkauksen hengailevan paraikaa lähi-Matkahuollossa ja aikovani hakea sen vasta muuton jälkeen. Odotan kyllä bebeä ihan innoissani, kuten miehenikin, mutta joissain asioissa otan edelleen taikauskoisen rauhallisesti.

Me olemme molemmat mieheni kanssa innoissamme uudesta kodistamme ja beben lähenevästä syntymästä, ja perheonni on aivan ihana uusi ulottuvuus elämässä. Muutimme rauhalliselle kerrostaloalueelle, joka on hurmaavan vanhanaikainen tavoissaan ja ympäristössään, mutta josta on vain pari kilometriä keskustan humuun. Tänä aamuna katselimme aamupalapöydässä ikkunasta ulos, kun eräs pikkupoika kopitteli pihamaan auringossa äitinsä kanssa, ja naapurin mummo oli lähdössä jokapäiväiseen tapaansa kauppaan. Hymyilimme onnellisina toisillemme, ja totesimme ties kuinka monetta kertaa, että tähän kotiin on hyvä tuoda meidän lapsi.

Kuva: The Baby Show.