Koska sellainen tietokone, jolla kuvankasittely (tai siis niiden pienentaminen blogiin mahtuviksi) ei olisi ylivoimaisen vaikeaa, hidasta ja tuskallista, nakyy olevan hyvinkin kiven alla ja mun reissun tahti senkun kiihtyy (ja postattavat ihanuudet kasaantuvat, ii), naputtelenpa vaihteeksi ihan tanpaivaisista jutuista. Googlatuin kuvin, tosin.

Ma olen nyt Buenos Airesissa, uruguaynmittaisten kiemuroiden jalkeen. Oon asunut superkivassa hostellissa San Telmon kaupunginosassa nyt muutaman paivan. Oon miettinyt tanne pidemmaksikin aikaa jaamista, vaikka vahan niinkuin vapaaehtoiseksi tai jotain. Tama siksi, etta hostellin yhteisollinen ja muutenkin metka ilmapiiri miellyttaa hyvinkin paljon: taalla on jos jonkinlaista salakaytavaa, porrasta ja kerrosta. Ja jaakaapissa aina ruokaa nalkaisille! Tan lisaksi San Telmo on huippukivaa aluetta, taalla tapahtuu vaikka minkalaista markkinaa ja katutaidetta. Tanaan viimeksi vietin koko paivan tuolla kaduilla, missa kaikki muutkin oli. Yksi iso katu, Defensa, on joka sunnuntai suljettu autoilta ja ihmiset pystyttavat sinne katutorin. Tarjolla on ihmisten itsetekemia-vaikkamita. Esimerkiksi vaatteita on itse maalatuista tennareista (saatoin ostaa yhdet) nahkaisiin snapbackeihin (oisin ostanut mutta rahat loppui kriittisella hetkella 🙁 ) ja virkattuihin bikineihin. Leipurit pyorailevat leivat ja kakkuset tarakalla niita myyden ja pojat puristavat appelsiinimehua janoisille. Musikanttia loytyy joka lahtoon, jokainen toisistaan sellaisella etaisyydella etteivat aanet sekoitu. Mun lemppareita tanaan oli taysimittainen jazz -bandi tienristeyksessa saksofonisteineen ja herttaisista herttaisin harmonikkaa kynnyksella istuen soittava vaari jolla oli polvien tasolle hilattu nuottitelinekin. Ohjelmistossa hanella oli vanhoja valsseja ja tangoa, Argentiinassa kun ollaan. Ja oi, yksi aivan hypnoottinen performanssi muodostui pania soittavasta miehesta, jotain banjon ja jattisellon risteytysta soittavasta ystavastaan ja napatanssivasta tytosta kellot kadessa.

Tavaraa loytyy antiikkisista koruista ja tarvekapineista kuten taskunlammittimesta (kuva myohemmin, taa oli mun mielesta riemastuttava keksinto!) ihmisten itse maalaamiin tauluihin ja itsetekemiin soittimiin, joiden nimista mulla ei ole mitaan hajua. Yksikin mies teki sellaisia pyoreita huiluja? Puhumattakaan kaikista niista itseommelluista hameista ja mekoista… Ah inspiraatiota! Lupasin itselleni, etta kun tuun Suomeen sitten jossain vaiheessa, alan oikeesti tekemaan enemman itse. Nyt en viitsi enka voikaan alkaa kerata sen enempaa materiaa kuin mita rinkkaan mahtuu; itse asiassa olen hankkiutunut jostain turhaksi osoittautuneesta kamasta eroonkin. Kun lahdin, rinkka painoin jonkun reilun 11 kiloa. Nyt varmaan lahemmas 15… mut se on ruokaa (linsseja ja kaurahiutaleita multa loytyy aina! ja KPL-hatamuonavalkosipulipastapussi) ja pikku lahjoja Suomen ihmisille. Ja ne uudet kengat.

No, siita ihmisyydesta. Kaiken tan luovuudenpirskahtelun, kanssaihmisilon ja sopon tavarapaljouden jalkeen kun olin kavelemassa takaisin hostellille, sattui jotain hyvinkin hiljentavaa. Kavelin muovikassit vihanneksia ja uutta salaa pullistellen ohi eraan kodittoman, joka istui ihan vahan markkinakadun ulkopuolella talon kynnyksella. Ukkelilla ei ollut kenkia, hanella oli vain liasta tumma paita ja housut ja punaiset silmat. Vieressaan litran kaljapullo ja mustia muovisakinraatoja. Niin suuri kontrasti, muutaman metrin paassa toisistaan kaksi eri maailmaa. Oonhan ma ennenkin taalla ja Suomessakin kodittomia, koyhia ja kurjia nahnyt, mutta nyt ma pysahdyin ja hapesin. Tyyppi oli tosiaan enemman uusien kenkien tarpeessa kuin mina. Niinpa kysyin hanelta, etta haluaako han kengat, mulla on ylimaaraiset. (Tulee vaan mieleen, etta monetkohan ylimaaraiset mulla on Suomessa! Aika monet.) Tietysti mies halusi; sanokoot hipit mita hyvansa, jalat kuluu ihan mustiksi ja koviksi jos kavelee kengitta suurkaupungissa. Niimpa lahdin hostellille kenkia noutamaan. Kun palasin, ukkeli oli noussut tanssimaan sen jazz -bandin tahtiin. Jatin kengat muovisakkien viereen, huikkasin amigolle moikat ja lahdin sadekeha hohtaen, itseeni tyytyvaisena, takaisin hostellille.

Noin kymmenen metria kaveltyani ja juuri eraan toisen kodittoman kadulla nukkujan ohitettuani pelastyin aivan jarjettomasti, kun moottoripyoramies jos toinenkin kokeili, kuinka kovaa sita kaasua saa huudattaa ennen kuin maassa makaava mies kuuroutuu. Meteli oli aivan jumalaton, mutta mies ei liikkunut mihinkaan. Enka liikkunut minakaan tilanteen tajuttuani. Koko asetelma oli jotenkin niin irvokas. Haluaisin sanoa, etta marssin vihaisena miesten luo ja kaskin niiden lopettaa. Mutta en ma niin tehnyt. Seisoin vaan siina ja tuijotin sita paakiusaajaa silmiin niin surullisesti, jarkyttyneesti ja vihaisesti kuin pystyin ja lahdin pois. Meteli onneksi loppui ainakin silta eraa. Mieleen tuli tosi elavasti joku tilanne kauan sitten koulussa kun nain etta jotakuta kiusataan joukolla enka ma silloinkaan uskaltanut menna valiin. Voi, kuinka maan matoseksi, pelkuriksi, sita tuntee itsensa tuollaisen jalkeen. Etta enko ma vielakaan uskalla. Ja tassa on viela se, etta ne olisivat ihan varmasti lopettaneet jos olisin pyytanyt. Ihan eri tilanne kuin muinoin koulussa, jolloin omasta arvovallastaan ja vaikutusmahdollisuuksistaan ei voinut olla varma.

Koska taa ei ollut viela tarpeeksi, kavelin kohta ohi viela yhden kadun miehen. Hanella ei ollut mitaan hataa, istui kaikessa rauhassa kaljapullo vieressa ja jopa kengat jalassa. Mutta han naytti niin maansa myyneelta ettei tosikaan. Totaalisen yksinaiselta. Mulla ei ollut enaa mitaan mita antaa hanelle, eika han nayttanyt hirveasti mitaan tarvitsevankaan, paitsi jonkun toisen siihen viereen istumaan. 

Ja taas ma pysahdyin. Pysahdyin, patistin itseani menemaan juttelemaan, kysymaan mika painaa mielta. Mutta en ma niin tehnyt. Jatkoin vaan matkaa (naytin varmasti hyvin hassulta kun siina pysahtelin ja empailin) ja tulin tanne hostelliini koneelle kirjoittamaan tata tekstia.

Mita on ihmisyys? Mita on olla ihminen toiselle ihmiselle? Onko tarpeeksi antaa omat turhat kenkansa, saako sen jalkeen kavella ohi sellaisista, jotka eivat tarvitsekaan tavaraa tai rahaa? Kun paivan hyva ihminen -kiintio on taynna?

Ah, milloin musta tulee tarpeeksi rohkea. Tai OIKEASTI sellainen, joka valittaa. (nyt ois ne aan pisteet poikaa… valittaa:n merkitys muuttuu suht dramaattisesti:D) Talla hetkella tunnen itseni suht tekopyhaksi, mut toivottavasti taa asioiden enemman tai vahemman julkinen tunnustustaminen auttaa jotain. Ainakin noyrryttaa jos ei muuta.

Loppuun Asan aiheeseen loyhasti liittyva biisi. Asaa on tullut kuunneltua viime aikoina runsahasti.

Rakkautta!

https://www.youtube.com/watch?v=nIwvz2g50pM

Kuvat: http://www.buenosaires123.com.ar/ferias/san-telmo.php ja http://latidobuenosaires.com/santelmobuenosairesbarrioargentinafotos.html