Joo elikkäs. 

Oon nyt Bolivian Sucressa, Andeilla vuorilla korkealla jälleen. Ja samalla reissun ylivoimaisesti vaikeimmassa paikassa.

Orpokoti. Paikka, jossa asuu lapsia joiden vanhemmat ovat kuolleet tai eivät halua lapsiaan. Tai jotka ovat niin köyhiä, että katsovat parhaaksi antaa lapsensa nunnien ruokittavaksi; kah niin sentään säilyvät elossa.

Lapsia kuukauden ikäsistä vauvoista viisivuotiaisiin taaperoihin. Sisaruksia, kaveruksia, ilopillereitä, tulevaisuuden häiriköitä ja jo nyt yksinäisiä erakoita. Lievästi kehitysvammaisia, autistisia, ”normaaleja”. Yhteensä noin 40 pientä ihmistä. Pientä ihmistä, joiden elämä saa ihan käsittämättömän rankan alun.

Mä yritän vaan pysyä kasassa tän ajan jonka oon tuolla töissä. Olla ajattelematta muuta kuin nykyhetkeä, jona voin ottaa itkevän yksivuotiaan syliin ja pussata kunnes se rauhoittuu. Tänään, huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla mä oon se joka puhaltaa mustelman, laulaa harhautukseksi kipuun ja pyyhkii nenän. Sen jälkeisestä ajasta en tiedä.

Onneksi täällä näyttää käyvän ihan hyvin muitakin vapaaehtoisia. Tänäänkin oli pari paikallista poikaa vaihtamassa vaippoja.

Johtajanunnat on kaikki ihan äiti Teresoja, täynnä rakkautta ja huolenpitoa lapsia kohtaan. Samaa ei voi sanoa muista vakkarihoitajista. Varmaan liian monta vuotta huutavien vauvojen keskellä, mutta liian moni näyttää olevan ihan täysin vailla myötätuntoa. Tietty myös kiirellä on osansa, orpokodissa on pyörittäminen. Kyllä mä sen tajuan.

Eniten ahdistaa vanhemmat lapset, jotka on ihan liian aikaisin pitämässä huolta pienemmistään ja jotka apinoivat kärttyisiä hoitajia kurinpidossaan.

Mä olen yhden israelilaistytön Danan kanssa tuoalla, onneksi on joku jolle puhua päivän jälkeen. Tai no, me ollaan yleensä ihan ruumiita kun illalla rahjustetaan takaisin hostellille, tiedä siitä puhumisesta. Meillä on myös kantabaari, missä käydään katsomassa illan ilmaisleffa ja kumoamassa kannu kaljaa ennen nukkumaanmenoa.

Onneksi olen täällä.