Svenska dagbladetissa oli hetki sitten juttua uudesta tutkimuksesta*, jonka mukaan ystävät tekevät onnellisemmaksi ja lisäävät hyvinvointia enemmän kuin perhesuhteet iän lisääntyessä. Artikkelin mukaan ystäväsuhteet ovat myös tärkeämpiä kuin perhesuhteet vanhemmalla iällä. Syyksi kerrotaan vuorovaikutuksen perheen kanssa olevan vakavamielistä ja se muodostuu ”monotonisista seurustelun muodoista”.  Tulkitsen tällasien  vuorovaikutuksen olevan yksitoikkoista ja miellän sen myös yksipuoliseksikin, vaikka se ei ihan täydellinen synonyymi välttämättä olekaan. Ystävien kanssa taas vietetään aikaa rennoimmissa ja rentouttavimmissa vapaa-ajan aktiviteeteissä. Artikkelissa mainitaan myös se, ettei perhettään voi vaihtaa toisin kuin ystäviään voi. Uskon tämän varmasti vaikuttavan onnellisuutemme, jos esimerkiksi henkilökemiat tai ihmissuhteet kavereiden kanssa ei toimi, niin ei välttämättä tarvitse olla tekemisissä. Perhesuhteissa se voi olla vaikeampaa.  

Mieleeni tuli myös heti vaikeammat asiat, joita usein käydään läpi perheen tai sukulaisten kanssa. Ne voivat olla aika yksitoikkoisia ja niitä ei aina pääse pakoon, vaan ne on kohdattava ja löydettävä ratkaisuja, myös niitä ei itselle mieleisiä. Näistä syntyy ihan varmasti myös helpommin erimielisyyksiä ja en usko niiden tuovan hyvää tai onnellisuutta elämäämme. Tuleeko kavereiden kanssa käytyä läpi niin paljon erimielisyyksissä kuin perhe- tai sukulaissuhteissa? En tiedä, mutta uskon erimielisyyksien ystävien kanssa olevan paljon ”pienempiä” kuin sukulaisten tai perheen kanssa. Ne eivät ehkä ole niin välttämättömiä ja ne voi sivuuttaa helpommin. Uskon perhesuhteissa olevan enemmän välttämättömiä päätöksiä, joista voi syntyä helposti erimielisyyksiä ja ne voivat vaikuttaa elämänlaatumme negatiivisesti.  Tällaisia päätöksiä voivat olla esimerkiksi, mihin hoitopaikkaan äiti sijoitetaan tai kuka käy maksamassa minäkin päivänä mummun laskun, koska muuten tulee muistutus.

Onnellisuus on mielenkiintoinen aihe, koska ihmiset kokevat sen niin eri tavalla. Se mikä toiselle tuo onnellisuutta, ei taas välttämättä ole onnellisuuden lähde toiselle. Jos nyt kuitenkin ajatellaan onnellisuuden lisääntyvän ihmissuhteissa, joissa vuorovaikutus ei aina ole niin vakavaa, se ei ole yksitoikkoista ja se on molemminpuolista, niin onnellisuutta elämääni tuo ihan yhtä lailla perhe- ja ystävyyssuhteet. Meillä perheessä vuorovaikutus ei ole usein ollenkaan vakavamielistä, vaan pikemminkin välillä vitsin heitto menee aivan överiksi. Välillä vuorovaikutus on kuitenkin vakavamielisempää asioiden vakavamman luonteen vuoksi, mutta en usko niiden vähentävän yhtään omaa onnellisuuttani. Luultavasti siksi, etteivät nämä vuorovaikutukset ole yksipuolisia, vaan näissä asioissa olen tullut kuunnelluksi ja tuetuksi. Vakavamielisyys ei siis aina vähennä onnellisuutta ainakaan omassa elämässäni, vaan joskus pitää olla vakavamielinen ja antaa myös vaikeiden asioiden tulla suusta ulos. Se helpottaa ja lisää onnellisuutta ainakin omassa elämässäni, kun murheet tai vaikeat asiat voi jakaa perheen kanssa. Toisaalta uskon, että elämässä vaikeiden asioiden käsittelyssä voi auttaa, jos niitä pystyy käsittelemään vähän rennommin. Yksitoikkoisuuskin voi kadota, jos asioita pystytään käsittelemään monipuolisemmin – läpällä ja vakavasti.

Lopulta kysymys kumpi tuo onnellisuutta on aivan turha ja ehkä tyhmäkin. Tärkeintä on, että ympärillä on ihmissuhteita, jotka lisäävät onnellisuutta eivätkä vähennä sitä. Vai mitä mieltä olette? Vaalitaan niitä, jotka lisäävät meidän hyvinvointia. Ne ovat meille tärkeitä ja kuuluvat olennaisesti ihmisen elämään. Kuten eräs luennoitsijakin yliopistolla sanoi ”ihminen vain on laumaeläin”.

Onnellista tulevaa viikkoa kaikille! <3

Rakkaudella Bansku

* Psykologian professori William J. Chopik Michiganin osavaltionylipistossa toteutti kaksi tutkimusta, joihin osallistui yhteensä 300 000 ihmistä melkein 100 eri maasta.