”Ala-asteella olin pukeutunut tätini kutomaan neuleeseen, josta kaikki alkoi. Pojat saivat syyn kutsua minua mummoksi. Mummosta taas oli hyvä keksiä kaikkea muuta, etenkin ulkonäköön liittyviä haukkumanimiä. Se ihana muhkea neule korosti varmasti lapsen pyöreyttäni, joten minua voitiin sanoa pulleroksi. Onneksi kotona äiti oli antanut kovaa oppia kiusaamisesta, että se on vakava asia, johon pitää puuttua ja sitä ei saa tehdä. Siksi uskalsin kertoa kotona asiasta heti huolehtivaisille vanhemmilleni. Koulussa asia otettiin vakavasti ja kiusaaminen loppui. Yläasteella nälviminen jatkui. Äiti kertoi hetki sitten, että olin itkuinen koulupäivien jälkeen enkä tykännyt käydä koulussa. Tätä tuskin yhtään auttoi, että olin kriittisessä iässä, murrosiässä. Pelkäsin olla tunnilla, koska kysymykset joihin vastasin olivat väärin. Ne jäivät aina kaikumaan luokkaan repeatilla ja niistä väännettiin erinäisiä versioita. Luokka oli ongelmallinen ja resurssit puuttua siihen olivat vähäiset. Loppu yläaste meni ihan ok ja lukio oli taas ihanaa aikaa. Amk:ssa mua ei enää kiusattu mutta paskan puhumista olikin sitä enemmän selän takana. Niistäkin selvittiin. Nämä aiheuttivat aikoinaan erittäin huonon itsetunnon. Olen vieläkin joskus epävarma ja itsekriittinen. Välillä on vaikea olla tyytyväinen omiin saavutuksiin ja osata esimerkiksi ottaa vastaan kehuja ulkonäkööni liittyen. Silti ihmiset usein sanovat minun olevan rohkea. Syy miksi olen jaksanut pysyä rohkeana ja unelmoida on perhe ja ystävät. Kiitos teille. <3Vaikka näytänkin päältä rohkealta ja iloiselta, voi haukkumiset silti satuttaa. Lopettakaa kiusaaminen, puuttukaa siihen ja välittäkää toisistanne.”

Näin jaoin #kutsumua- kampanjassa oman tarinani ja ylläolevani kuvan vuonna 2014. Halusin tuoda tämän tarinani blogiin nyt, koska itsetuntoaiheet palasivat mieleeni lukiessani Perskin (2006) kirjaa stressistä, loppuunpalamisesta ja tasapainoisen elämän löytämisestä uudelleen. Siinä kirjoitettiin ”taitava tyttö-syndroomasta” eli kuinka nuoret naiset voivat olla ylirasittuneita jo nuorella iällä. Kirjassa viitataan heidän tekemän tutkimukseen (mukana muutama lukio ja peruskoulu), josta selvisi kuinka toisen luokan lukion tytöistä puolet ja peruskoulun 6-8 luokkalaista tytöistä joka viides on uupumuksen rajamailla. Sen mukaan tytöt eivät usein rakenna itsetuntoaan oikeasti omaan arvoonsa, vaan pikemminkin suorituksiin. 

Mun mielestä tutkimuksen tulokset ovat järkyttäviä ja surullisia. Ja sai myös mut miettimään olenko itse yrittänyt vahvistaa itsetuntoani saavutuksilla ja suorituksilla. Kerroin kärsineeni huonosta itsetunnosta, johon suurin syy oli koulukiusaaminen tai se jatkuva nälviminen. Tarkemmin se, ettei luokkakavereiden mielestä ikinä vastaukseni ollut hyviä, vaan niistä alettiin muodostaa erinäisiä variaatioita. Tuntui, ettei mikään sanomani ollut ikinä oikein kiusaajien mielestä. Musta tuli ankarampi itseäni kohtaan. Halusin lukea enemmän, jotta osaisin vastata paremmin tunneilla. Äidinkielen tunnilla melko usein myös mun aineet olivat esillä opetettaessa, miten ei pitäisi kirjoittaa. Tuntui, ettenkö osaa tehdä mitään oikein tai eikö ikinä mikään riitä, vaikka yritin parhaani ja tein töitä. Oli nöyryyttävää kertoa tunneilla miksi olin kirjoittanut niin ja antaa kerta toisensa jälkeen kasvot väärille vastauksille. Tämä johti myös äidinkielessä suorittamiseen. Nyt näen yhteyden itsetunnon parantamisella ja suorittamisella. Ihan kuin ei olisi ollut muita vaihtoehtoja kuin suorittaminen. Suorittaminen ja itsensä piiskaaminen taisivat tuoda tyydytystä tunteeseen, etten ollut hyvä. Nyt ymmärrän, että tuo itseltä vaatiminen ja itsensä piskaaminen on loputon tie, valitettavasti. Eikä se silloinkaan johtanut lopulta muuhun kuin ankaruuden lisäämiseen eikä oikeasti siihen hyvään oloon. Mikään ei silloin riitä.

Vanhemmalla iällä olen ymmärtänyt joukkuevoimistelun vaikuttaneen myös itsetuntooni huomaamatta. Haluan nyt ensin sanoa, että laji on tuonut elämääni paljon enemmän hyvää kuin huonoa. Sain hyviä ystäviä, tulin paljon rohkeammaksi, luovemmaksi, kurinalaisemmaksi ja näin, että harjoittelemalla kehittyy. Murrosiässä puolen vuoden väliset jatkuvat mittaukset kehityksestä ja yksin siirtäminen ”huonompaan” joukkueeseen ei välttämättä tehneet aina hyvää. Uskon sen lisänneen suorittamista. Kaikista ei välttämättä tule huippu-urheilijoita, vaikka kuinka sitä yritettäisiin ja suoritettaisiin enemmän. Lajissa kaikki ei välttämättä myöskään sovi samaan muottiin tai vartalonmalliin. Ainakaan se tyttö, joka oli pyöreä ja jolla oli vähän isompi pylly kuin muilla. Niin iso, että voimistelusalissa ompelija pyysi ”tyttöä, jolla on iso pylly” mittaukseen, jotta saataisiin iso pyllysellekin sopiva puku. 

Mäkin olen tainnut olla tyttö, joka on pönkittänyt itsetuntoaan suorittamalla. Valitettavasti. Ainakin vähän. Olen vaatinut itseltäni lisää asioita, jotta olisin tyytyväisempi itseeni. Se teki musta myös aikamoisen suorittajan, koska aina halusin enemmän ollakseni itseeni tyytyväisempi. Silloin riittäisin itselleni. Opiskelin Folkhögskolanissa päästääkseni oikeustieteelliseen täällä Ruotsissa. Tiesin kuinka vaikeaa sinne olisi päästä ja sen takia halusin tehdäkin enemmän töitä. Kerran mietin itsekseni, että haluanko oikeasti sinne oikeustieteelliseen vai haluanko sinne siksi, jotta voisin tehdä jotain, johon olisin sairaan tyytyväinen, koska se olisi niin vaikeaa. Tuo koko ajatus on ihan käsittämätön, mutta näköjään ”mahdottomien” tavoitteiden tavoitteleminen voi myös tuoda tyydytystä suorittajille ja se voi olla sitä itsetunnon vahvistusta. 

Mä en ole enää se sama suorittaja, joka olin ennen. Musta on tullut inhimillinen itseäni kohtaan. Ymmärrän, että se tuo mulle paljon enemmän joustavuutta elämään ja olosuhteet, jossa voin myös onnistua ja suoriutua paremmin. Se tuo onnellisuutta ja tyytyväisyyttä myös itseensä. Suoritukset eivät enää määritä mun omaa arvoa. Hyvä asia on myös, se ettei läheiseni ikinä ole niin tehneet. Loppuun vielä tekstin pätkä Maaret Kallion kirjasta Lujasti lempeä:

”Armolle ei ole tilaa siellä, missä myötätunnottomasti piiskataan kohti parempia suorituksia, suurempia vaatimuksia ja koventuvia ehtoja. Täydellisyyden tavoittelu ei suostu inhimillisyydelle, johon sisältyy oman pienuuden sietokyky, epävarmuudelle suostuminen ja inhimillisyyden epätäydellisyys. Se kutsuu tavoittelemaan jotain sellaista, joka vie meidät vain kauemmas hyvinvoinnista, rakkaudellisesta elämästä ja myötätuntoisesta vastuusta. Myötätunto alkaa siitä, missä täydellisyys loppuu ja missä inhimillisyydelle löytyy tilaa. Superelämän hengähdys voi alkaa vain hyväksyvästä väljyydestä, jossa tiukasta pakosta voi hiljalleen alkaa irrottaa otettaan. Kun uskaltaa katsoa pinnan alle ja suostua säröille, voi armollisuudelle löytyä sijaa.”

Ollaan inhimillisiä toinen toisiamme ja itseämme kohtaan. Arvostetaan itseämme sellaisina kuin ollaan eikä suorituksiemme perusteella. 

Ihanaa viikonloppua. 

<3:lla Bansku