Ahdistus, suru, viha, epätoivo, sekavuus, haavoittuvaisuus, epätodellisuus, yhteenkuuluvuus, kiitollisuus, kunnioitus ja rakkaus. Ne ovat tunnetilat, jotka ovat vallanneet mieleni ja ihan jokaisen osan kropassani viimeisten vuorokausien aikana. 

Perjantaina iltapäivällä olo oli epätodellinen, kun olin torkahtamassa päiväunille. Avattuani silmäni havahduin tulleisiin soittoihin ja viesteihin onko meillä kaikki hyvin. Ajattelin, että mitä mulle muka olisi voinut tapahtua. Olinhan kotona turvassa. Samaan aikaan menin aivan paniikkiin, koska osittain osasin heti aavistaa ja pelätä, mitä olisi voinut tapahtua maailman viimeaikaisten tapahtumien vuoksi. Mielessä kävi myös suuronnettomuudet. Huoli läheisistä oli valtava heti ja suru niiden viattomien ihmisten puolesta, jotka joutuivat tämän iskun kohteeksi. Ja tietysti myös heidän läheisten puolesta. Tärisin, itkin ja en pystynyt tekemään yhtään mitään muuta kuin käpertyä peiton alle suremaan. Olin shokissa. Tällä viikolla Syyrian tapahtumat olivat jo saaneet kyyneleet poskille. Ahdisti niin paljon, miksi maailmassa pitää olla näin paljon pahaa, etten liikkunut peiton alta melkein neljään tuntiin mihinkään.

Oon aina ihmetellyt, miten ihmiset uskaltavat mennä tällaisten tapahtumien jälkeen kaupungille saatika turmapaikalle. Maailmalla vastaavat tapahtumat ovat saaneet mut surun valtaan ja oon miettinyt välillä mihin uskallan mennä. Näiden tapahtumien jälkeen olen ollut aina muutaman päivän aivan vetelänä sisältä. Eilen aamulla herätessäni tajusin, että haluaisin mennä turmapaikalle. Oli vain tunne, että sinne on päästävä. Kunnioittamaan uhreja. Hiljentymään. Miettimään yksin asioita. Itkemään. Suremaan. Laskemaan ruusut uhreille. Kohtaamaan muita ihmisiä. Nähdä, että poliisit tekevät kaikkensa suojatakseen meitä täällä nyt. Nähdä, että paikalla on varmasti ihmisiä, jotka välittävät ja rakastavat. Eihän kaikki ihmiset voi olla pahoja.

Onneksi eilen tuli tarve päästä paikan päälle. Näin, että maailmassa on paljon rakkautta jäljellä. Ihmiset olivat lähempänä toisiaan kuin koskaan aiemmin täällä. Minäkin itkin kaksin tuntemattoman miehen kanssa ja välillä vain annoimme toisillemme voimakatseita. Ei tarvittu sanoja. Olimme molemmat murtuneita tapahtuneesta ja puhuimme katseillamme. Tunsin, että me kaikki olimme ruotsalaisia. Myös minäkin yhtäkkiä, vaikken sitä ennen ole tuntenut olevani. Meitä yhdisti rakkaus toisiamme kohtaan, tätä maata kohtaan, kunnioitus ja rakkaus uhreja kohtaan. Se vei meidät yhteen, että hyvän täytyy olla parempi kuin paha ja me olemme yhdessä paljon vahvempia kuin erikseen. Yhtäkkiä pelko oli poissa myös minusta, vaikka tämä tapahtui näin lähellä. Ihmisten kohtaaminen todellakin auttoi ja tunne siitä, että me olemme vahvoja. Olen pelännyt paljon pidempään kun jotakin on tapahtunut kauempana. Mutta silloin en ole saanut kokea näin vahvasti tätä yhteenkuuluvuutta, joka tässä ja nyt auttoi. 

Mä olin niin kiitollinen siitä, miten poliisit hoitivat työtään. Kunnioitin ja arvostin sitä eilen paikan päällä. Lehdistä on saanut viime aikoina lukea, kuinka Tukholman poliisit ovat olleet ”kriisissä” (organisaatiota on järjestetty paljon uudelleen, työnkuva on muuttunut vaikeammaksi, moni on lopettanut työnsä poliisina koko ajan vaativamman työn takia ja moni on uupunut, koska ei ehdi käsitellä ja palautua henkisesti erittäin vaativasta työstä). Kaikesta tästä huolimatta he tekevät kaiken täydellä sydämellään ja rakkaudella. Se oli niin liikuttavaa ja käsin kosketeltavaa. He antoivat katseillaan ihmisille luvan puhua heille ja he tulivat lähemmäksi kysyen katseellaan. Menin myös lähemmäksi, koska tunsin tarvitsevani sitä. Poliisinainen tervehti mua ja samalla hän antoi katseellaan mulle luvan puhua. Antaa kaiken tulla sisältä. Surra ihan rauhassa. Ja niin minä murruin täysin.  Murruin miksi kenenkään pitää menettää henkeään tällaisen takia. Samalla murruin myös liikutuksesta, koska olin jo hetken aikaa seurannut poliisien inhimillistä toimintaa, miten he kohtasivat ihmisiä ja miten he puhuivat ihmisille. Kyyneleet valuivat pitkin poskia ja sain sanotuksi poliisinaiselle, kiitos, että he poliisit tekevät tärkeää työtä ja tekevät kaikkensa suojatakseen meitä ihmisiä. Tottakai on pakko lisätä, että olen myös äärettömän ylpeä millaista työtä hoitohenkilökunta on täällä tehnyt.

Näin kamalien asioiden keskelle on ollut ihana nähdä kuinka huolehtivaisia ja huomaavaisia ystäviä ympärilläni on. Ne ovat lämmittäneet mieltäni paljon ja olen teistä jokaisesta äärettömään kiitollinen. Olen ollut välillä sanaton saamistani viesteistä. Kiitos rakkaat. 

Ajatukseni ovat kuitenkin eniten uhreissa ja heidän läheisissä. Ja myös heissä, jotka edelleen taistelevat sairaalassa.

Pidetään toisistamme huolta <3

Rakkaudella Bansku