Tämä vuosi on ollut ikääntymisen kannalta erityinen ja ehkä tunteitakin herättävä. Ensin mummuni täytti syyskuussa 70 vuotta, sitten äitini marraskuussa 50 vuotta ja lopuksi viimeisenä itse täytin joulukuussa 25 vuotta. Tämän ajattelu saa mut tuntemaan haikeutta ainutlaatuisensa vuoksi. Samaan aikaan se saa mut äärettömän kiitolliseksi ja onnelliseksi, että olen saanut kasvaa aikuiseksi monessa sukupolvessa olevien rakkaiden naisten kanssa. Äidin ja mummuni lisäksi sain elää yhdessä 23 vuotta Viipurista evakkoon Suomeen tulleen isomummuni kanssa.

Nyt 25-vuotiaana muistelen kaiholla niitä päiviä, kun mummuni meni päiviksi töihin ja meidät lapset vietiin kylään isomummulleni. Siellä syötiin isomummun tekemiä pöperöitä, lenkkeiltiin isomummun kanssa ja iltapäivällä oltiin ruokalevolla yhdessä isomummun sängyssä hänen kainalossaan, jossa kuunneltiin elämän tarinoita ja tunnettiin isomummun lämpö. Siinä 15-vuotiaana suunnittelin yhdessä isomummuni kanssa joskus tulevaisuudessa tapahtuvaa Ruotsiin muuttoani ja isomummu yritti auttaa kaivamalla sukulaisten numeroita ryppyisestä almanakastaan. Mummuni jäädessä eläkkeelle tajusin kuinka ainutlaatuista elämä oli ollut näin monessa sukupolvessa. Meitä ”Marioita”, kuten meidät toiselta nimeltä on jokaisessa sukupolvessa kastettu, oli ollut neljässä sukupolvessa yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Tänä vuonna tämä on nostattanut tunteita pintaan, kun joku on aika usein ihmetellyt mummuni täyttävän vasta 70 vuotta. Se on saanut minut ajattelemaan kuinka monessa sukupolvessa olen saanut elää pitkään ja mitä olen 25 vuodessa saanut kokea. Näistä asioista olen 25-vuotiaana äärimmäisen kiitollinen.

25-vuotias kuulostaa jo melko aikuiselta ja ehkä silloin sitä pitäisi ollakin. Ainakin vähän. Aikuisuuden näkee ympärillä tapahtuvista asioista; ihmiset ympärillä valmistuvat ammatteihin, vakiintuvat ja perustavat perheitä. Yhtäkkiä en olekaan teini ja ei ehkä pitäisi tarvita enää niin paljon äidiltä ja isältä lohtua tai tukea. Tänä vuonna, vuotena jolloin täytin 25-vuotta, olen sitä edelleen tarvinnut ja sitä olen saanutkin, etenkin identiteettikriisin keskellä. Tänä vuonna olen miettinyt paljon, mikä musta tulee isona. Olen vähän ”hellittänyt” kysymyksen kanssa ja opetellut ajattelemaan niin, että asiat menevät omalla painollaan. Tässä vanhempieni ymmärtäväisyys on auttanut paljon, koska minulle ei ole asetettu paineita siitä, mitä minun pitäisi olla. On ymmärretty millaisessa suoritusyhteiskunnassa paineita riittää muutenkin ja yritetty tukea siinä. Ei ole esimerkiksi kysytty, milloin asetun aloilleni tai milloin lapsia tehdään. Päinvastoin äitini on tukenut minua aikuisuudenkin kynnyksellä esimerkiksi kertomalla, miltä hänestä tuntui tässä iässä, kun ihmiset perustivat perheitä ja valmistuivat. Olen saanut tukea ja tuntuu hyvältä, etten ole enää mikään teini.

Nyt 25-vuotiaana tuntuu, että tässä on hyvä olla. Tuntuu hyvältä olla nuoriaikuinen, jolla on vähän järkeäkin päässä ja joka on pikku hiljaa oppinut asioiden menevän omalla painollaan. On ihanaa nauttia elämästä ja sen tuomista mahdollisuuksista. Kaikista parasta 25-vuotiaana on ollut huomata, kuinka monesta ihmisestä elämässäni saan olla kiitollinen.

Isänikin opasti juuri että, se ikä minkä ikäinen ihminen on sillä hetkellä, on hyvä juuri siihen hetkeen eikä kannata yrittää olla mitään muuta. Sitä aioinkin noudattaa ja nauttia elämästä.

Ihanaa loppuvuotta <3