Mun elämässä on ollut puolen vuoden aikana yksi iso pettymys. Olen ollut asian kanssa aika hissukseen ja toivonut asioiden järjestyvän. Yleensä olen erittäin avoin myös elämän huonoistakin asioista, koska ne vaan kuuluvat myös elämään, eikä aina kaiken pidä mennä ihan putkeen. Puhun helposti myös tuntemuksistani puolitutuillekin. Tämä juttu on kuitenkin ollut mulle sellainen, josta olen ollut aivan hiljaa myös mun läheisimmille ystävillekin. Olen jopa sanonut äidillenikin, etten jaksa nyt puhua asiasta. En halunnut pilata niitä hyviä juttuja, jotka veivät eteenpäin tämän pettymyksen keskellä. 

Blogia lukeneet ja läheiset tietävät, että kävin Folkhögskolania saadakseni vuoden opinnoista todistuksen parhaalla numerolla. Sen jälkeen mahdollisuudet yliopistoon olisivat todennäköisemmät. Uppouduin kouluun kokonaan ja päätin, ettei paras arvosana ainakaan jää uupumaan omasta panoksesta. Sen jälkeen arvosanan määräytymiseen vaikuttaisi enää miten numerot jaettaisiin koulussa (tiettyjä arvosanoja annetaan tietty määrä folkhögskolanissa ihan kuin Suomessa ylioppilaskirjoituksissa.) Se paras numero tuli ja olin niin tyytyväinen itseeni, etten ollut ikinä tuntenut vastaavaa. Tämä ehkä saattoi vähän yllättää muutamia, koska olin Suomessa saavuttanut jo tradenomikoulutuksen. Siihen en ikinä ollut ihan täysin tyytyväinen, koska haaveissa oli aina ollut yliopistotutkinto ruotsiksi. Nyt kun tradenomitutkinnon suorittamisesta on kulunut 2,5 vuotta, näen asiassa jo paljon hyvää ja olen nähnyt pärjääväni. Parhaan numeron jälkeen olo oli kuitenkin toiveikas ja tiesin, että nyt mulla on mahdollisuuksia opiskella yliopistossa ruotsiksi ja toteuttaa unelmia. Näin kirjoitin kesäkuussa folkhögskolanin päätyttyä: 

”Muistan kun 10 vuotta sitten istuin iskän kanssa Svenska samskolanin hakutilaisuudessa ja halu ruotsinkieliseen lukioon oli kova. Lopulta päätettiin yhdessä, että toteutan ruotsinkielisiä unelmia myöhemmin ja käyn lukion suomeksi. Olen välillä miettinyt miten mun elämä olisi mennyt, jos olisin käynyt ruotsiksi lukion. Turha jossitella, koska lopulta uskon, että asiat meni kuin niiden piti. Se päätös on kasvattanut tahtoa toteuttaa unelmia myöhemmin ja kirkastanut päämääriä. Kielen kanssa olen tehnyt päämäärätietoisesti töitä ja uskonut lopussa kiitoksen seisovan. Nyt monen vuoden työ palkittiin sillä parhaimmalla arvosanalla folkhögskolanissa eli ”lukiossa”. Se on paras kiitos kovasta monen vuoden työstä. Tämä ei tullut helpolla ja siksi se tuntuukin niin hyvältä.  Niin hyvältä, että taas onnen kyyneleet valuvat pitkin poskia ja kysyn taas itseltäni teinkö tän oikeasti?” (koko tekstin voit lukea täältä: http://www.lily.fi/blogit/pa-andra-sidan-havet/folkhogskolan-ohi-mita-jai-kateen) 

Tämän kesäkuussa kirjoitetun tekstin jälkeen sain yliopistohaussa tuloksen, etten ollut hakukelpoinen folkhögskolanin todistuksella. Miten niin en ollut hakukelpoinen? Vuoden opinnot oltiin suunniteltu siten, että olisin hakukelpoinen yliopistoon. Yhtäkkiä onnen kyyneleet muuttuivat pettymyksen kyyneleisiksi. Kaiken piti olla hyvin ja mulla piti vihdoin olla mahdollisuuksia unelmiin. Olinhan tehnyt kovasti töitä sen eteen ja kysyinkin itseltäni kuinka paljon tässä pitää vielä tehdä töitä unelmien eteen? Miksi ensin sain parhaan numeron ja lopulta kaikki menikin päin mäntyä? Raskainta oli se, että ehdin olla niin onnellinen saavutuksestani. Asia olisi ollut eri, jos en olisi ikinä saanut sitä parasta numeroa. Olin tehnyt parhaani ja jos se ei siihen olisi riittänyt, niin enempää en olisi voinut yksinkertaisesti tehdä. 

Aloin hyväksyä asiaa enkä syytellyt ketään.  En ollut katkera mutta harmitti. Mietin, että luovuttaisin asian kanssa ja antaisin vaan olla.  Tuntui helpommalta lakaista koko juttu pois elämästä. Yksinkertaisesti unohtaa koko juttu ja jatkaa eteenpäin. Aloin miettiä muita vaihtoehtoja elämässä ja voisin mennä hyvin eteenpäin muilla elämän osa-alueilla. Lopulta päätin selvittää asian ja selvisi, että yksi kurssi puuttuisi, jonka jälkeen olisin hakukelpoinen. Sain sovittua koulun kanssa kurssin suorittamisesta kirjallisin tehtävin, jotta pystyisin käymään viikkoisin töissä ja viikonloppuisin voisin tehdä kirjallisia tehtäviä. Motivaatiota ei kurssin suorittamiseen ollut, koska oli vaikea uskoa hakukelpoisuuden muuttuvan yhden kurssin jälkeen. Olin myös saanut erilaista informaatiota hakukelpoisuudestani, niin oli vaikea luottaa hakukelpoisuuteeni yhden kurssin suorittamisen jälkeen. Ja toisaalta munhan piti olla jo vuoden opintojen jälkeen hakukelpoinen.

Sain nipin napin suoritettua kurssin huonon motivaation takia ja latasin uuden todistukseni yliopistohakuun. Onneksi odotukset yliopistotuloksesta eivät olleet hirveän korkealla. En halunnut pettyä liikaa ja olin valmistautunut elämässä muihin mahdollisuuksiin. Olin ylpeäkin itsestäni, etten nähnyt enää sitä yliopistoa ainoana vaihtoehtona, vaan näin paljon muitakin hyviä juttuja. Ehkä ihan hyvä niin, koska tulos oli marraskuussa sama kuin loppukesällä.  En ollut vieläkään hakukelpoinen ja ottaessani yhteyttä yliopistohakuun multa vaadittiin taas yksi kurssi lisää. Tässä kohtaa multa alkoi oikeasti loppua usko. Enkä olisi millään jaksanut taas aloittaa viestettelyä asiasta ja vaatimaan hakukelpoisuutta, koska olinhan tehnyt niin kuin mulle oltiin sanottu. Onneksi mulla oli tallessa viestit, jossa edellinen käsittelijä oli selvästi sanonut mun olevan hakukelpoinen käydessäni sen yhden kurssin vain lisää. Lopulta yhtenä marraskuisena aamupäivänä tiedoissani yliopistohaussa luki HAKUKELPOINEN! 

Olin tyytyväinen ja olin onnellinen. Mulle riitti oikeudenmukainen kohtelu ja se tuntui erittäin hyvältä. En osannut tai uskaltanut silloin vielä ajatella, että voisin mennä ensimmäisellä hakukerralla sisään yliopistoon. Mutta torstaina iltapäivällä kirjautuessani hakupalveluun siellä luki ANTAGEN eli hyväksytty!

Olin aivan sekaisin tuloksien jälkeen. Oli vaikea ymmärtää asian olevan oikeasti totta ja siksi aluksi ihmettelin vain tapahtunutta. Nyt tässä on kuitenkin asiaa sulateltu muutama päivä. Välillä tulee pari kyyneltä silmäkulmasta ja välillä tulee hetki kun tekee mieli nosta kädet ylös ja huutaa ”Jee, mulla on oikeasti nyt se yliopistopaikka!!”

Olo on just nyt raukea ja rauhallinen. Uskon, että asioiden kuului mennä näin, että aloitan yliopistossa opiskelut 25-vuotiaana. Olen iloinen, että tällä hetkellä haluan oikeasti opiskella ja arvostan sitä mahdollisuutta enemmän kuin koskaan aiemmin, koska kaikki on ollut kovan työn ansiota. Sen lisäksi tiedän mitkä asiat mua kiinnostaa ja tiedän paremmin mitä haluan tulevaisuudessa. Olen myös erittäin onnellinen siitä, että tulin hyväksytyksi nimenomaan Tukholman yliopistoon. Sehän on myös ollut osa sitä unelmaa. <3

Ihanaa lauantaita kaikille. <3

<3:lla bansku