Likapyykkiä, kuraa, punaisia poskia. Kiikkuja ja kylpyjä. Raivareita kassajonossa, pitkiä päiväunia, räkää, banaaneja ja lastenohjelmia. Naurua ja meteliä, mutristuva suu juuri ennen kyyneleitä. 

Päiviä jotka ei pääty koskaan ja kuukausia jotka katoavat ilmaan.

Oksennusta takapenkillä.

Pelkoa.

Ihmetyksiä: miten se voi oppia niin nopeasti ja ymmärtää niin paljon, miten siitä lähtee niin hirveästi murusia.

Väsynyttä tappelua.

Iltasatuja ja kainaloita.

Reilut kaksi vuotta sitten minä ajattelin että äitiys on aika pitkälti vain jämptiä kasvattamista, selkeitä rajoja ja pyyteetöntä rakkautta. Mielikuvissani se oli jokin ulkopuolelta tuleva asia, jotain joka asettuu osaksi minua johonkin kohtaan, jonka voin halutessani ottaa pois tai piilottaa, jotain joka on minun kontrolloitavissani ja muokattavissani, minun valtani alla.

Eihän se sitten asettunutkaan mihinkään tiettyyn kohtaan, sehän suli ja levisi kaikkialle. Ihan lähti lapasesta. Se ei ollutkaan mikään hallittavissa oleva ja selkeä asia, sen ääriviivat sekoittuivat omiini niin etten minä enää tiennyt missä kohdassa se loppuu ja minä alan. 

En ihan totta ollut tullut ajatelleeksi että äiti-minä onkin lopulta ihan vain minä. Se kaikki oli jo minussa. Oli aina ollut. Jossain sopukassa se odotteli tuntematonta pikku-Seppoa saapuvaksi, odotti voivansa levitä sormenpäihini asti ja pidemmälle, niin että silitän sen pienen ihmisen nukkuvaa päätä aina juuri niin kuin kuuluu ja pidän häntä sylissä niin että se on silloin koko maailman turvallisin syli.

Olen saanut olla nyt yli kaksi vuotta Sepon äiti, olen tuntenut hänet vasta hetken ja hän on jo täyttänyt kaikki muistoni, värittänyt tuulia niiltäkin ajoilta jolloin hänen saapumisensa oli vielä vuosien päässä. Koska se kaikki oli ennen kuin.

 Hän syntyi tiistaina kello 19.32 ja minusta tuli sillä hetkellä hänen äitinsä. Hän oli tismalleen se jota olin odottanut, tutut kasvot ja korvat, minä tunsin hänet ja hänen terävät kantapäänsä. Se äiti joka minussa sinä iltana syntyi oli jotain hyvin erilaista kuin mitä nyt koen. Se ravisuttava, luonnon sanelema rakkaus pysyy kaiken alla, turvana ja pohjana. Se joka muutti minun refleksini tuosta maaliskuun illasta lähtien niin että suojelen vaistomaisesti aina ensin häntä. Se on. Mutta sen päälle ja ympärille tulee jatkuvasti uutta, lisää värejä ja kerroksia, koska sen lisäksi että hän on lapseni, hän on ihminen. Hän on joku jolla on maku, mieltymykset, tavat ja pelot. Omat tarkat piirteensä, joita minä en ole valinnut ja joista en aina saa selvää mutta joista löydän aina lisää ja lisää rakastettavaa. Pieni kummallinen ihmiseni. En osaa kuvitella kuinka paljon on asioita joita en vielä tiedä, en tule välttämättä vielä pitkään aikaan tunnistamaan niitä kohtia jotka nousevat kaikista rakkaimmiksi. On niin paljon sanoja joita ei ole vielä edes kirjoitettu, mutta jotka saattavat lopulta merkitä eniten. Jo pelkästään kahteen vuoteen on mahtunut kokonaisen elämän verran.

Kiitos että teit minusta äitisi, Sepponi.

Hyvää ylihuomista äitienpäivää kaikille pienten ja suurten ihmisten äideille.