Suosittelevat että tuollaiselta Sepon ikäiseltä, parivuotiaalta ihmiseltä alkaisi kaikki imemistarkoitukseen valmistetut vauvahärpäkkeet olla jo pikkuhiljaa luovutettu oravavauvoille tai mille tahansa niitä nyt uhrataankaan. Tutti pilaa hampaat ja on ainakin minun silmääni melko vauvamainen uloke lapseni naamalla. Suunnittelin tutin poistuvan elämästämme paljon aikaisemmin, mutta minähän olen kumonnut jokaisen ajatuksen mitä minulla on ikinä lapsiin liittyen ollut enkä siis ole lainkaan yllättynyt tämänkään asian pitkittymisestä. Seb rakastaa tuttiaan ja olen raaviskellut päätäni yrittäessäni keksiä millä ihmeellä lohdukkeen saisi lapsen suusta hellästi ja sulavasti, niin ettei kaikki asianosaiset traumatisoidu. En jostain syystä millään näe meitä jättämässä tuttia jollekin sisäpihan citykaneille enkä minä voisi myöskään ikinä tahallani hävittää tai rikkoa tuttia (kuten neuvolassa vinkattiin) ja kestää sitten lapsen itkua ja omaa syyllisyydentuntoani. Ahdistava ajatus.

Pari kuukautta sitten päätettiin Paddyn kanssa yhteistuumin ja jämptisti ettei enää osteta tutteja, ne mitkä on jäljellä saavat riittää. Siinä vaiheessa Sebin tuttiarsenaaliin kuului kolme yksilöä, joista yksi meni rikki ja toinen katosi melkein heti päätöksen jälkeen. Vähän siinä nieleskeltiin mutta pidettiin kuitenkin päämme.

Yksi tutti siis jäljellä. Ristiriitaisin tuntein sitä varjeltiin ja samalla odotettiin sitä päivää kun tämä koko pelleily on vihdoin saatettu loppuun. Sitten eräänä päivänä olin lähdössä viemään Sebiä töölönkotiin yöksi kun en löytänytkään tätä viimeistä tuttia enää mistään. Seb hikoili ulkovaatteissaan minun kolutessa ympäri kaksiota ja soittaessa varoituspuhelua lapsen isälle: nyt se on tapahtunut. Päätettiin selvitä tästä koitoksesta, tai siis Paddy päätti, minähän join sinä iltana valkoviiniä ja mietin ystäväni kanssa tämän hääkutsun sisältöä, vilkuilin puhelinta ja odotin Paddyn kohta soittavan että voidaanko sittenkin ostaa vielä yksi tutti. Yllätyksekseni sainkin kymmenen aikaan viestin että poika nukkuu tyytyväisenä eikä ollut edes kysellyt tuttiaan. Uskomatonta. Pääsin itse kumoamaan omaan poikaani kohdistuneet ennakkoluuloni seuraavina päivinä kun elämä sujui hienosti ilman itkuja tutin perään. Heiteltiin Paddyn kanssa ylävitosia ja oltiin niiiiiin voittajia ja ylpeitä vanhempia. 

Kunnes.

Oltiin eletty jo muutama päivä tätä uutta, tutitonta elämäämme, kun eräänä iltapäivänä, kesken ruuanlaiton kuulin takaani epäilyttävää, jännittynyttä hihinää. Käännyin katsomaan ja tyrmistyin: edessäni pönötti rakas poikani onnesta soikeana, kadonnut tutti suussaan.

En tiedä ärsyttääkö enemmän se että tämä hienosti onnistunut vieroitus meni hukkaan vai se etten saa koskaan tietää missä se tutti oli. Minä ihan totta etsin joka paikasta, kaikki kolot, jokaisen kengän, laatikot ja kaapit, kaikki. Seb vain levitteli käsiään kun yritin kysyä että missä se oli, missä tutti oli, kerro missä. Ei kertonut, ja alan jo uskoa että se pirulainen piilotti tutin tahallaan ja otti siksi tämän kaiken niin lungisti. Enkä nyt tietenkään osannut ottaa tuttia onnelliselta lapselta tässä vaiheessa pois. Ei, tämä oli nyt harjoituskierros ja pian kaikki tapahtuisi uudestaan, yhtä sujuvasti ja tällä kertaa lopullisesti.

Tietenkin nyt kun tutista luopuminen ei pelota enää ihan niin kamalasti, tämä yksi ja ainoa tutti ei millään suostu katoamaan tai rikkoutumaan. Koitan pysyä tyynenä ja luottaa siihen että jollain kauppareissulla se kapistus tipahtaa jonnekin ja sitten se on ohi. Pian, ihan pian.