Muistan miettineeni joskus kuinka ikävää on että vanhemmat joutuvat alituiseen ihastelemaan kullannuppujensa väsäämiä hirvittäviä tekeleitä, kehumaan rumia vesivärimaalauksia, pitämään jos jonkinmoisia savitöitä ja äitienpäiväkortteja esillä ja pahimmassa tapauksessa käyttämään jotain koruja ja muuta pirtsakkaa käyttötavaraa mitä pienet taiteilijat ovat kouluissa ja kerhoissa väsänneet.

Kamalaa, mutta sellaista elämä on.

No enkös minä sitten eräänä syyskuisena aamupäivänä löytänyt itseni ihailemasta jotain Sepon piirtämää epämääräistä sotkua. Siis ihan pelkkää rehellistä raivopäistä sotkua. Ja minun silmissäni tämä rakkaan lapseni kuvallinen energianpurkaus on hyvin kaunis; on kivat värit, taidokas sommittelu ja mukava ronskiuden ja herkkyyden tasapaino.

(Olen siis tosissani, jos joku erehtyi lukemaan sanoistani sarkasmia.)

Taas yksi järkevä kolkka aivoistani on vuorautunut mammaliejulla, se höttö heikentää arvostelukykyni, sotkee hienostuneen makuni ja mikä pahinta: sen leviämistä ei voi estää. Nyt tietenkin ymmärrän että kaikki ne kamalat työt ehkä pistetään esille ei vain siksi että halutaan varjella murusen puhtoista ja kehittyvää itsetuntoa vaan myös siksi että joidenkin vanhemmiksikin kutsuttujen vinksahtaneiden ihmisten mielestä ne hirveät joulukortit ehkä näyttävät oikeasti hyvältä.

Tähän sitä on tultu. Taidan pistää sotkun kehyksiin.