Syksyssä on jotain erityistä. Siinä missä monet ihmiset pitävät kevättä uuden alkuna ja energisyyttä lisäävänä aikana, minulle syksy puolestaan on aina edustanut näitä asioita. Liittyyhän syksyyn paljon uusia ja kutkuttavia asioita, kun kesä on jätetty taakse ja uudet tuulet alkavat puhallella. Myös kirjaimellisesti: välillä tuntuu, että silmäripsetkin irtoavat päästä.

Tiistaina oli juuri sellainen täydellinen syyspäivä. Oli jo tarpeeksi viileää pukeutua kerroksiin, joita tosin saikin päivän mittaan keventää auringon vielä epätoivoisesti yrittäessä lämmitellä kuolevaa luontoa. Mutta jee, miten kiva päivä olikaan! Vietin pitkästä aikaa päivää ihan vain itseni kanssa. 

Käväisin syömässä ja juomassa kahvia, ja tunti hurahti nopeasti lehtiä selaillessa ja ihmisiä katsellessa. Ankkalammilla seisahduin hetkeksi todetakseni, että onhan se kaunis paikka kaupungin sydämessä. Pyöräilin rauhaksiin joen vartta pitkin, kaikkialla alkaa olla jo kovin keltaista. Sellaista pirteää kuitenkin, sillä ruskean sävyt eivät aivan vielä ole päässeet valloilleen ankeuttamaan kaupungin yleisilmettä.

.

Olin viimeksi lapsena käynyt Kekkalan kallioilla hengailemassa, ja nyt ajaessani siitä ohi sain kuningasidean kiivetä sen päälle tupakkatauolle. Se nyt vaan ei sujunutkaan enää ihan samalla tavalla kuin lapsena: lopputuloksena olin parkkeerannut pyöräni ojaan, lumpsahtanut myös itse johonkin läpäkköön ja onnistunut keräämään arsenaalin takiaisia vaatteisiini. Tasapainoaisti on minulle suhteellisen vieras käsite, joten alas tulessani liukastuin kaksi kertaa. Samassa paikassa. Edelleen toivon, ettei kukaan nähnyt.

Mutta siellä ylhäällä istuessani ehdin vähän funtsailla juttuja. Ihmisten motiiveja. Omia motiivejani. Sitä, mitä oikein mahdan haluta. Ihmisiä elämässäni ja sitä, kuinka jotkut ihmiset tulevat elämään jäädäkseen siihen ja toiset käväisemään vain hetkeksi. Usein nämä tavalla tai toisella päättyneet ihmissuhteet ovat yhtä tärkeitä kuin ne, jotka pysyvät. Ne kasvattavat ja opettavat sekä hyvässä että pahassa. Näistä kaikista suhteista voi peilailla itseään, sillä juuri ne muodostavat sen kokonaiskuvan minusta ihmisenä. Sillä, miten toimin ja kohtelen muita on suuri merkitys minäkuvan luomisessa. Kun saa rakkautta ja kauniita sanoja oman itsensä vuoksi, peilikuva itsestä vahvistuu. Vastaavasti, jos omien tekojensa kautta satuttaa muita tai pahoittaa jonkun mielen, on todellakin siihen peiliin katsomisen paikka. Vaikkei kuva siinä ole sillä hetkellä kaksistakaan katsottavaa, täytyy tutkailla tarkkaan ja miettiä, miksi toimin näin, mikä oli motiivini. Mitä enemmän näitä ihmissuhteiden myötä tulleita peilejä on, sitä enemmän pystymme tarkkailemaan itseämme. Jonkun peilin poistuessa elämästä siihen piirtynyt kuva jää hetkeksi olemaan, mutta vähitellen haihtuu pois. Onneksi uusia tulee aina tilalle. Uusia mahdollisuuksia parantaa peilikuvaansa, ja hymyillä sitä katsellessa oikein leveästi.

Hetken siinä pällistelin kenkieni kärkiä ja ajattelin, että riittää varmaan tältä päivältä. Ponkaisin Jennylle ihan vain vaatimattomasti parantamaan Suomen poliittisen tilanteen.

Äiti muuten osasi kertoa, että kuvassa esiintyvä puu on japaninsiipipähkinä. Oli hienon värinen.

Minkä takia sunnuntait ovat aina niin epätoivoisen pitkiä ja tylsiä? Olen nyt istunut tunnin ja toisenkin pöydän ääressä matikan kirjat edessäni ja katsellut ikkunasta pihalle. Asioita olisi kyllä hoidettavana, mutta mihinkään ei oikein osaa tarttua. Istuu vaan ja miettii, vaikkei ajatuskaan oikein kulje. Ilmakin vetää mielen matalaksi, sataa ja ukkostaa. Toisaalta auringonpaiste ei ole sen parempi vaihtoehto, silloin kotona maleksiminen tuntuu väärältä. Tulee huono omatunto, pitäisi olla ulkona kun kerrankin paistaa.

Miksi yksi oppiaine voi tuntua niin ylitsepääsemäätömän hankalalta? Onnistuneesti olen pystynyt välttämään matematiikan kurssit tähän mennessä, alitajunnassani syvällä tosin tiedostaen, että jossain vaiheessa ne on kuitenkin hoidettava. Se vaihe on nyt, eikä tunnu yhtään sen helpommalta kuin aikaisemminkaan. Pitäisi vain tarttua toimeen, mutta joku lukko pään sisällä aika tehokkaasti estää aloittamisen. Alku aina hankala sanovat, ja vasta nyt taidan todella ymmärtää mitä sillä tarkoitetaan.

Minkä takia joinain päivinä tykkää itsestään niin hirmuisesti ja toisinaan taas ei jaksaisi olla itsensä tai ajatustensa kanssa hetkeäkään? Kuinka paljon hormonit voivat oikeasti vaikuttaa mielialaan? Onko aina pakko olla niin kovin ankara itselleen?

Huomenna on se päivä, jolloin saatan jäädä ensimmäistä kertaa elämässäni työttömäksi. Sekin mietityttää. Muuttaako se minua? Olisikohan kuinka omituista olla hetken tekemättä mitään? Mitä muut ihmiset ajattelevat? Ensi yö saattaa olla viimeinen työyö. Kuuluuko työpaikalle jättää hyvästit? Kierrellä, katsella ja muistella vai hoitaa työnsä tavalliseen tapaan, ilman sen suurempaa sentimentaalisuutta? Mitä jos en jääkään työttömäksi? Mahdolliseen irtisanomiseen on henkisesti niin valmistautunut, että töihin jääminen vasta omituiselta tuntuisikin.

Arjen aloittaminen tuntuu hankalalta. Kun ei virallisella lomalla ole ollut, niin normaaliin päiväjärjestykseen ja rutiineihin palaaminen ei oikein ota luonnistuakseen. Päivät joko matelevat tai suhahtavat ohi, ei niistä saa kiinni. Kaikki junnaa paikallaan. Tuntuu kuin aika juoksisi ohitseni samalla, kun itse istun paikallani ja katson sen vipeltämistä. Se vilkuttaa minulle, ehkä vähän irvistääkin. Yritä pysyä perässä! En taida nyt pysyä. Miksen? 

Yksinäisyyden ja yksin olemisen välillä on hurja ero. Välillä täytyy muistuttaa itseään, että vaikka olen yksin, en silti missään tapauksessa ole yksinäinen. Tämä on oma ratkaisusi, oma tahtosi, mieli yrittää tolkuttaa yksinäisyyden tunteelle. Mutta onko siinäkään mitään järkeä? Juuri näinä ikävän pitkästyttävinä sunnuntaipäivinä voisi olla mukavaa jakaa tämä ääretön tylsyys jonkun kanssa. (Joo joo, se matematikka, sitä pitäisi tehdä.)

Jos lähtisi ulos, liikkuisi vähän. Miksi sekin on välillä niin vaikeaa, vaikka hyvin tietää sen parantavan oloa? Päässä surisee. Miksi Katin pitää leipoa aina niinä päivinä, kun olen vetänyt mahan täydeltä kaikkea muuta? MIKSIMIKSIMIKSI. Tätä aloin kirjoittaa varmaankin vain sen takia, että pystyn taas siirtämään derivoimista.

Olisi edes krapula, niin voisi tämän tehottomuuden ymmärtää. Ei ole.

Joku joskus sanoi minulle, että mietin liikaa. Näinä päivinä siinä voi olla vinha perä.

PS. Jos joku ymmärtää yhtään mitään derivoimisesta tai tilastoista ja todennäköisyyksistä: saa ottaa yhteyttä jos opettaminen millään muotoa kiinnostaa. Maksan rahaa, tarjoan ruoat tai ihan mitä vaan. Terveisin, Epätoivoinen.