Tunteiden ääripäät. Tunne että on vajaa tai rikki? Miten mielekkäät hetket muodostavat muistot joihin kiinnittäydymme ja tuomme näkyväksi. Emme kuitenkaan voi päästää irti meissä olevaa surua, melankolisuutta, emmekä muita inhimillisiä tunteita joita elämä maan päällä saa meidät tuntemaan.

Esimerkiksi kehon ja kehollisuuden kautta pystymme käsittelemään meille vaikeita tunteita, ja niitä aiheita joista vaikenemme tai joille emme löydä sanoja. Tahdonalaisena, verbaalisesti kommunikoivana ihmisenä sanattomuuden sallimista helposti vieroksutaan, vältellään tai piilotellaan.

Parempi puhua itsensä tilanteesta pois. Hoitaa homma puhumalla.

Kehonkielen nyanssit kiinnostavat itseäni sanoja enemmän. En tiedä johtuuko tämä siitä, että olen aiemmin törmännyt ristiriitaisiin tilanteisiin joissa sanat tuntuvat enemmän tavalta ja niiden taustalla välittyy aikomus hyötyä tilanteesta, tai päästä pakoon epämukavasta tilanteesta. Tilanne jossa henkilö haluaa olla, mutta samalla kontrolloida tilannetta, ehkä tunteakseen olevansa turvassa. Kuinka epämukavaa se olisikaan, jos emme olisi samalla puolella tai samaa mieltä?  Toinen kuuntelee, muttei ehkä ota tosissaan sanomaani tai sivuuttaa sen nopeasti koska ei halua tuoda omaa eriävää mielipidettään  esille.

Olen miettinyt puhumattomuutta kulttuurillisena muovautumisena, ei sosiaaliseen, yksilökeskeisempään suuntaan. Aikana jona kuuntelemme enemmän äänikirjoja ja höpötämme elämästämme Someen meitä seuraaville seuraajille, jotka eivät argumentoi tai puhu päällemme. Päättömät kohtaamiset Somessa, eivät haasta meitä kehollisina ihmisinä argumentoimaan kantaamme, mutta sen sijaan kannustavat meitä nostamaan kiperiäkin ajatuksiamme puhelimemme näyttämölle.  Näkymättömät yleisö pysyy hiljaisena eikä keskeytä, mutta kommenttikenttä saattaa laulaa. Sanojen takana olevat tunteet eivät oikein välity, mutta ehkä parempi niin jotta pystyn vastedeskin kertomaan mitä ajattelen..

Voikin olla, että juuri sanomamme kääntyy meitä vastaan, peräännymme, häpeämme menemällä kuoreemme. Kadumme kaikkea sanomaamme ja tekemäämme. Olisi pitänyt olla hiljaa, kamala häpeä. Onneksi voin aina poistaa postauksen..

Mitä jos myönnän etten tiedä, mutta olen vilpitön siinä mitä teen. Pystyn myöntämään olevani väärässä. Uskallan olla eri mieltä muuallakin kuin somessa ja ottamaan kantaa kehollisesti elehtien. Kuunnella ja ymmärtää.

Mielekkyys voi tarkoittaa minulle juuri mahdollisimman riskitöntä vaihtoehtoa, tilannetta jossa suuret tunteet sivuutetaan. En tunne pakahduttavaa iloa tai menestystä tekemästäni, mutten päässä tuntuvaa suolaista surua. Joku voisi nähdä tuon tunteen ryöpyn ja koittaa hyötyä siitä.

Yksilökeskeisempi ihminen voikin kääntyä itseensä ottamatta apua vastaan, pelosta. Pelosta suojella omaa yksityisyyttä ja yksilöllistä olemisen tapaansa. Avun saaminen voisi rakentaa siltaa kohdata erilaisina persoonina, yhteenkuuluvina ja ainutlaatuisina elämää todistavina ihmiseläiminä. Kun vaakakupissa painaa enemmän yksilön tuntema rakkaus ja hyväksytyksi tuleminen, muu maailma voi menettää merkitystään ja ympäröivän todellisuuden taju hämärtyä. Jos haemme rakkautta materiaalista tai rahasta voimme eksyä. Rikkaudesta huolimatta ontto tunne täyttää mielen. Epäonnistumisen, hajoamisen tunne.

Antaudun tietämättömyydelle ja keskeneräisyydelle. Pysyn uteliaana oppien. Nään potentiaalin itsessäni ja ympärilläni olevassa.

Jos emme muuta jotain itsessämme, emme voi myöskään odottaa että elämämme muuttuu toiseksi parantavan laatuisesti paremmaksi tai meille miellekkääksi. Meidän menestyksemme näkyy muille, ilman rosoa ja työtä taustalla.

”Tuo ihminen tekee jotain merkityksellistä”.

Mielestäni juuri tuo egoistinen voima,”tuo ihminen”, ajattelu ei vie eteenpäin. Jos vertailemme yksilöitä sekä ihannoimme yksilön voimaa, emme näe metsäämme puilta. Yksi puu ei itsessään tee metsää, eikä kotia sen eläimille. Jos yksilö hapuilee metsässä luotamme että ympäröivä systeemi, meidän metsämme, kotimaamme suojelee meitä.

Jos suljemme tilan  päämäärättömyydeltä, tilalta jossa ihminen ”hapuilee”tai ”etsii itseään”, en usko että todellinen ihmisyys kehittyy.  Tuo päämäärättömyyden analysointi ja perustelu onkin paljon tärkeämpää. Kun ihminen yhteiskunnan silmissä ”hapuilee/ elää hetkessä”, hän puolestaan kehittyy ihmisenä tarkastelemaan toimintaansa yhteisössä jossa elää. Puhun omasta kokemuksestani suorittaa elämää, ymmärtämättä suorittamiseni päämäärää. Keskityin toimimaan, enkä ajattelemaan loogisesti elämää.

Mitä hyötyä on odottaa ja katsoa mitä tapahtuu seuraavaksi, jos etsimällä tiedon ja ennalta suunnittelemalla tulevaisuuden tiedät mitä saat ja voit iloita menestyksestäsi. Minimoida epäonnistumisen ja hankalat tunteet joita hetkessä oleminen voi synnyttää.

Mietinkin, voiko yksilöllisyys ja yhteisöllisyys olla näkyvää, kuuluvaa ja konkreettista yhteyttä. Yhteisöllistä kommunikaatiota ja tilan antamista. Ei henkilökohtaista, ei hyökkäävää vaan erillaisuutta korostavaa rikkautta. Olet eri mieltä? HIENOA, kerro siitä lisää. Ei voittajia ei häviäjiä, ei sotaa, vaan ratkaisujen löytämistä yhdessä. Maapallon näkemistä kokonaisena palapelinä, jonka ihmiset, eläimet ja luonto rakentaa. Heimon kaltainen oppiminen, jossa opimme ja opetamme toisiamme uteliaasti.

Kehollinen ja verbaalinen kunnioitus ja kohtaaminen. Omien tekojen perustelu ja valinta.

Myönnän että haluaisin kuunnella kodittomia ja antaa rahaa sitä tarvitseville. Samalla kuitenkin turvaan selustani niin kehollisesti kuin verbaalisesti ja päätän pysyä mukavuusalueellani, tuntea olevani turvassa. Pelkään antavani väärän kuvan itsestäni ja häpeän omaa voimaani, vaikka tiedän sen olevan suurin voimani. Muutokseen tarvitsen  pysähtymisen jaloa taitoa, hyväksymistä ja luopumista oman itseni äärellä.

Tähän asti voimakkaimpana aseenani on tainnut ollut hymy. Hymy joka ottaa vastaan ja kuuntelee. Kehoni kautta eriydyn, samaistun, tai etsin samaistumispintaa. Käyn läpi sanattomia vaikeita tunteita. Heijastan ajatuksiani kehollisesti ilmaisten, tanssien ymmärtäen. Tanssin koska sitä kautta tunnen tulevani kuulluksi. Olisivatko seuraavaksi sanat?

-Vilma K

Uskomatonta etten ole kirjottanut lähes mitään täällä ollessani. En ole tarttunut kynään kuin vain muutaman kerran saamiemme tehtävien lomassa. Mistä aloitan? Siitäkö kun saavuin ja ihastuin norjalaisiin ihmisiin, heidän avuliaisuuteensa ja kärsivällisyyteensä. Huomasimme jokaisen auton pysähtyvän odottamaan jos joku on ylittämässä suojatietä. Autot pysähtyvät AINA, uskomatonta. Keskustan liikenne on myös hiljainen sähköautojen huristellessa ympäriinsä.

Kuinka norjalaiset syövät leipää lounaaksi, vaikkei se olekaan yhtä hyvää Suomessa. Kahvi maksaa viidestä kuuteen euroa ja kasvimaidosta pitää maksaa erikseen. Kahvi tosin maistuu super hyvältä, ehkä juuri hintansa puolesta. Juuri viikonloppuna ystäväni käydessä luonani kävimme juomassa elämämme parhaimmat cappucinot paikallisessa kuppilassa. Nostin myös vahingossa tililtäni 1500 kruunua tarkoituksena nostaa 150 kruunua, jotta pystyin ostamaan paikalliselta taiteilijalta upeat kortit.

Kuinka paikallinen taide ympärillä vaikuttaa ja innostaa ympärillä. Stavanger on täynnä katutaidetta ja aina kävelyllä huomaan jotain uutta. Olen käynyt nyt jo kolme kertaa BGE Contemporary art galleriassa ja nähnyt paljon erilaisia näyttelyitä. Kaupunkina Stavanger on kotoisa suuri pieni kaupunki, kuin Tampere Suomessa. 

Kuinka syyslomalla (lukulomalla) kävimme luokkamme muiden vaihto-opiskelijoiden kanssa Bergenissä. Varasimme airbnb huoneiston ja vietimme kolmen päivän miniloman tutustuen kaupunkiin. Vuoret sijaitsivat aivan keskustan tuntumassa ja sää oli kauniin syksyinen. Huomasin Bergenissä olevan paljon somia ja ylihintaisia ruokapaikkoja sekä keittopaikkoja joissa valitsemasi keitto tarjoillaan pienessä keraamisessa kupissa leivän kera. Reissuun kiteytyi niin aurinkoa kuin sadetta ja uutta ja vanhaa taidetta. Matkan huippuna thaimaalainen ravintola sekä viiden tunnin mittainen laivamatka norjalaisin ohjelmanumeroin (pettymykseksi emme osallistuneet bingoon).

Kuinka koulumme ilmapiiri yllätti minut täysin. Olin varautunut jäämään osittain huomiotta ja kamppailemaan Norjan ymmärtämisen kautta. Kuitenkin ensimmäisestä päivästä lähtien ympäröivät ihmiset toivottivat meidät tervetulleeksi. Ihmiset olivat puheliaita ja avoimia sekä opettajat ja opiskelijat huomioivat toisiaan.Ilmapiiri oli lämmin ja yhdessä tekemisen ilmapiirin huomaa. On ollut ihanaa olla ympäristössä jossa järjestetään paljon yhteisiä tilaisuuksia ja musiikin ja tanssin opiskelijat kutsuvat toisiaan erilaisiin tapahtumiin. Täällä kuin koulussamme Suomessa (Savonian ammattikorkeakoulussa), opettajat näkevät oppilaat yksilöinä ja kannustavat heitä oman polun etsimiseen, ja sen toteuttamiseen.

Olen tutustunut paljon uusiin ihmisiin ja monista on tullutkin  tärkeitä. Olemme saaneet viettää paljon aikaa yhdessä, esiintyä, juhlia ja tanssia jalat kipeiksi. Olemme voinut kuulla live musiikkia, käydä konserteissa ja katsoa että tanssia näyttämöllä. Olen tavannut inspiroivia koreografeja sekä taiteilijoita ja päässyt syventymään niin koreografin kuin tanssijankin työhön.

Kuinka olen tuntenut eläväni välillä kuplassa kaukana normaalista  arjesta. Kokenut niin paljon onnea ja kiitollisuutta tästä mahdollisuudesta, näistä ihmisistä ja tilaisuudesta oppia ja kokea.Vaihdossa olen  huomannut paljon itsestäni ja pyörinyt uusissa kuvioissa ja ajatuksissa. Keho ja mieli havainnoi jatkuvasti uutta, etsii vastauksia ja asettuu erilaisiin tilanteisiin. Muutos tärisyttää ja innostaa, se tekee hyvää. Inspiroituneena olen välillä kulkenut liiankin lujaa huomaamatta täysin. Tuntenut ohimenevää rikkautta, ähkyä, rakkautta ja tyhjyyden tunnetta. Ilon ja kulkevan energian vastapainona lamaannusta ja hidasta energiaa. Pysähtyminen on uusi voimasana.

Täytin myös täällä ollessani 25 vuotta. Välillä huomaan sen enemmän tai koen olevani jotain muuta kuin numeroni. Ikä ei kuitenkaan ole koskaan määrittänyt suhdettani muihin, enkä usko sen tulevankaan. Enää ei tarvitse miettiä mitä muut minusta ajattelevat tai kipuilla kysymysten ”kuka minä olen” ? kanssa. Nyt tietää ettei sitä tarvitse tietää, ja että elämä kuljettaa muutenkin. Kun kuuntelen jatkossakin omia arvoja ja näkemyksiä sekä uskallan toimia niiden pohjalta, uskon meneväni oikeaan suuntaan. Toivon jatkossakin olevani yhtä hölmö, luottaa intuitiooni ja olla avoin uusille mahdollisuuksille. Pysähtyä ja kuunnella enemmän. Kunnioittaa ja uskoa unelmiin. Toimia tärkeiden asioiden eteen ja toivoa hyvää. Olla aito.

-Vilma