Asioita, joita en tiennyt ensimmäisestä kolmanneksesta

Kuinka intensiivistä kaikki onkaan. Pahoinvointi alkoi heti ja sen jälkeen on ollut lähes mahdotonta unohtaa sitä, että on raskaana. Luulin että tässä on vähän odotteluaikaa ja aikaa sopeutua mutta ei, se tuli kaikki jotenkin heti. Ja otti päähän. Kun se elämänmuutos tulikin jo nyt. Yhtäkkiä en kyennyt harrastamaan juuri mitään niitä mitä ennen harrastin, syömään samoja ruokia tai oikeastaan tekemään mitään muutakaan iltaisin muuta kuin suunnattomalla tahdonponnistuksella. Tosin tällä lienee evolutiivinen tarkoitus, parempi käsitellä elämänmuutoksesta johtuvat tunteet nyt eikä sitten vauvan synnyttyä. Kaveri sanoi että hänellä on ollut huomattavasti helpompaa vauvan synnyttyä kuin raskausaikana koska pahoinvoinnista ei pääse tauolle, vauvan voi sentään antaa hetkeksi hoitoon.

Raskaus tuntuu siltä kuin olisi sairaana ja lihoisi. Näin se nyt vaan kärjistetysti omalla kohdalla oli. Ja vaikeaa oli sekin ettei oikeastaan ollut legitiimisti sairaana ”koska raskaus ei ole sairaus” ja oli vaan pakko jaksaa. Painonnousu oli ja on vähän ahdistavaa ja osittain syytä siitä(kin) länsimaisia kauneusihanteita. Ja todellakin, alkuraskaus näyttää siltä kuin olisi vaan vetänyt liikaa siideriä kesällä, vatsa pömpöttää just sillä tavalla. Että sitä tekeekin mieli vähän kätkeä, koska muuten näyttää vaan siltä että on lihonut ja ei osaa pukeutua 😀 Eri asia ehkä sitten kun tämä jossain vaiheessa ehkä muodostuu sellaiseksi söpöksi vauvamahaksi. Mutta ei niihin kehonkuvan muutoksiin silti pää aina taivu mukana, kasvaneet rinnat ovat kipeät ja oudot, haluaisin omat pienet rintani takaisin. Eikä vielä ole päästy edes mihinkään suonikohju/raskausarpiaikaan. Ja jokainen joka sanoo että eihän näillä ole mitään väliä, se vauva korvaa sitten kyllä kaiken, niin voi rauhassa minun puolesta mennä itse pukeutumaan säkkiin loppuelämäkseen. Ei tietenkään raskausarpi tai vauva ole keskenään verrannollisia asioita, mutta se miten minun pääni yhtäkkiä sopeutuu siihen kun vartaloni näyttää toiselta kuin mitä se on koko elämäni tätä ennen näyttänyt, ei ole pikkujuttu. Eikä sitä tunteeko itsensä kehossaan hyväksi vai ei pysty ulkopuolelta määrittelemään. 

Mutta tämänkin on kerrottu helpottavan ajan kanssa kun pahoinvointi helpottaa ja esim. vauvan liikkeet alkavat tuntua. Sitten ehkä paremmin ymmärtää olevansa todella raskaana eikä sairaana 🙂 Ja lakkaa yllättämästä itsensä peiliin katsoessa ajatuksesta että hemmetti, tuolle mahalle on tehtävä jotain. 

Fyysisen suorituskyvyn putoaminen ottaa päähän. Itselle tuli yllätyksenä se, kuinka nopeasti alkaa hengästyttää ja ei vaan jaksa. Tämä tapahtui jo jossain viikolla 8. Hetken vakavissani epäilin keuhkoemboliaa tai että nyt se prolaboituva mitraaliläppäni on lopullisesti pettänyt, kun juoksulenkit oli vaan pakko vaihtaa kävelylenkeiksi eikä viidennen kerroksen pukuhuoneeseen enää vaan päässyt ilman hirveää vinkumista ja puhkumista. Oikeasti tämä hetken aikaa huolestuttikin vaikka hyvin tiedän esim. verivolyymin kasvavan jo ensimmäisen kolmanneksen aikana. Onneksi kavereilla esiintyi samantyyppistä ongelmaa, muuten olisin ollut jossain ensiavussa harva se päivä. Yksi työkaveri tosin kuvaili olleensa elämänsä kunnossa koko raskauden ajan, että näitäkin ilmeisesti on. Tämä on jossain määrin ehkä helpottamaan päin tai olen vaan löytänyt ne lajit jotka eivät tunnu niin pahalta. 

Tunteet ovat pinnassa. Aiemmin ylpeilin sillä, etten ole kovin herkkä hormonaalisille mielialamuutoksille. Hah. Mutta in my defense, en aiemmin ollutkaan. E-pillerit, kierukka, ei juuri koskaan PMS-oireita, IVF-lääkkeet melko ongelmitta… joten tämä raskauden aiheuttamat mielialaongelmat tulivat aivan puskista. Pääsääntöisesti olen perustyytyväinen ihminen, mitä epäilemättä tätä blogia lukiessa on vaikea uskoa. Kaveri varoitti alkuraskauden 3 kk kestov***tuksesta ja ilmeisesti muiden mielestä olen jo nousujohteisesti selviämässä siitä pois 😀 Mutta kieltämättä itsellekin on ollut ajoittain vaikeaa se, ettei halua ajatella raskautta tai ajattele sitä kovin positiivisesti. Että tuliko tässä tehtyä nyt vaan kolossaalinen virhe, etenkin kun arvoin koko projektiin lähtemistä aika huolella. Mutta, muistan ihan alussa ajatusten olleen hyvinkin positiivisia ja jollain tavalla jutelleeni alkiolle jo, ennen kuin pahoinvointi tuli ja katkaisi sen. Että ehkä tämä tästä, viime yönä näin unta juuri syntyneestä vauvasta ja se oli poika ja rakastin sitä valtavasti 🙂

Kommentit (2)
  1. Haha. Sinäkin olet kyllä ihana! 

    Itsellä esikoista odottaessa aivan järkyttävän kamalaa oli luopua napakorusta. Se oli laitettu väkisin äidin luvalla minun ollessa 12v ja sitten 27v jouduin ottamaan sen pois.

    Mies piti tyhmänä koska oikeesti itkin, Paljon ja ääneen. Ettei tämä pyöreä koruton maha ole minun 😉

    Nyt en enää edes kaipaa sitä vaikka silloin vannoin että lävistän sen heti uudestaan kun voin 😀 

     

    1. Kiitos 🙂 Sitä ei koskaan tiedä mikä sitten onkaan just se juttu mistä ei muka voi luopua 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *