Empiväisen ensikäynti lapsettomuuspoliklinikalla

Etukäteen en tiennyt mitä toivoa, sittä että tosissaan nopealla aikataululla edettäisiin ivf:iin vai että joku sanoisi että pöh, turhaan tässä hötkyillään, kyllä te siitä ihan luomukonstein pystytte raskaaksi tulemaan. Ennen kaikkea pelkäsin sitä, että jos endometrioosi vaatii leikkaustoimia ennen hoitoja.

Noh, vastaukset olivat kutakuinkin samanlaisia kuin aiemminkin. Tavallaan voisi katsoa vielä hetken aikaa, koska en ole vielä niin vanha etteikö voisi odottaa, mutta toisaalta koko ajan on pelko endometrioosin pahenemisesta. Inseminaatiota voitaisiin kokeilla, mutta sen onnistumisprosentti on muutenkin aika matala ja endometrioosipotilaalla vielä matalampi. Kolmantena vaihtoehtona on ivf, joka tietysti on hoitomuotona kaikkein raskain mutta myös tehokkain. 

Lisämausteen hommaan tuo se, että kerran ultraäänessä minulla on nähty sactosalpinx, eli toinen munanjohdin on mahdollisesti tukossa. Miksi, en tiedä. Ehkä endometrioosista, koska en ole koskaan sairastanut mitään sukupuolitauteja tai muitakaan tulehduksia, jotka voisivat munanjohtimen tukkia. Toisaalta tämä on nähty ultrassa vain kerran, mutta voi kuulemma vaihdella kuukautiskierron mukaan. Joten seuraava etappi on aukiolotutkimus, johon siihenkin liittyy tosin pieni lisäriski tulehduksesta endometrioosipotilaalla, mutta saisin ennaltaehkäisevät antibiootit tätä ajatellen. Päädyttiin sitten tekemään se ensin ja sitten sen perusteella jatkot, luultavasti ivf. 

MUTTA. Jos se torvi on tukossa, se pitää poistaa ennen ivf:ää, koska muuten sieltä valuu koko ajan vatsaontelon nestettä kohtuun ja se estää alkiota kiinnittymästä. Voi paska. 

Ymmärrän kyllä että nämä ovat rutiinitoimenpiteitä ja riskit ovat päiväkirurgiassa pienet. Mutta kun en halua… Kaikessa leikkaustoiminnassa on aina riskinsä, ja se tulee suhteuttaa siihen miksi leikkausta tehdään. Ongelma on nyt se, että eihän se tukkeutunut munanjohdin siellä varsinaisesti minua haittaa. Eli minä tämänhetkisessä olotilassani en siitä kärsi enkä leikkauksesta hyödy, muuta kuin mahdollisesti parantuneena ivf-onnistumisprosenttina. 

Aika monet ihmiset ovat ihan ohimennen todenneet, että jos niitä lapsia ei olisi luontaisesti tullut, niin eivät olisi niitä hoidon alkaneet hankkia. Ja pakko on kyllä sanoa, että tuossa leikkausjutussa menee minullakin joku raja. Neuloilla saa pistää ja hormoneja syöttää, mutta jotenkin siihen leikkaukseen en vain haluaisi. 

Kysymys kuuluukin, mitä olisit valmis tekemään saadaksesi lapsen? Minä en tiedä. Ja hiukan ärsyttää, että mies on sitä mieltä että tämä on no big deal, sitten vaan tehdään se leikkaus. Vaikka huomautinkin, että kun mies joutui polvivamman vuoksi leikkaukseen, suri sitä niin paljon että osti kalliin takin itselleen lohdutuslahjana suoraan ortopedilta tultuaan… 😀

Ja lisävuodatus vielä, kavereille avauduin whatsappissa asiasta, yksi ehdotti ensin koirien hankintaa ratkaisuna lapsettomuuteen (joo, like I’ve never heard that before, ihan kuin sanoisin sinulle että minun mielestäni te lapsettomat jotka otatte koiran lapsen jättämän aukon tilalle olette säälittäviä), sitten kysyi etteikö me yritetä luomuna ollenkaan (joo, jos olisit kuunnellut olen kaks vuotta jo tiennyt ettei se luultavasti tule luomuna onnistumaan ja mieti ite kuinka kauan haluat odottaa ihmettä ja odotella suolistosi liimautuvan yhdeksi paketiksi sillä aikaa) ja sen jälkeen totesi leikkauksesta/hoitoprosessista että mahtaako se nyt olla sen vaivan arvoista… kiitos vaan tuesta. Sitähän tässä arvotaan, että onko tämä kaiken tämän arvoista, prkl. 

 

Kommentit (6)
  1. Suosittelen leikkausta. Me mentiin yleiselle tutkimuksiin, kun lasta ei vuoden yrityksen jälkeen kuulunut. Mitään syytä lapsettomuudelle ei (aluksi) löydetty. Siittiöt oli huippu luokkaa, minulla kaunis kohtu ja munasarjat ja ovulointi tapahtui täydellisesti joka kuukausi. Tehtiin neljä inseminaatiota, ei tulosta. Tehtiin ensimmäinen ivf, jossa vaste oli hyvä, mutta siltikään ei tultu raskaaksi. Pidettiin vuosi taukoa ja toinen ivf, taas vaste hyvä, mutta ei tultu raskaaksi. Viime marraskuussa, kun mentiin ”viimeiseen” ivf:ään (lapsettomuutta takana oli silloin 5 vuotta!!), mulla todettiin leikkausta vaativa endometrioosi. Isot endometrioomat molemmissa munasarjoissa. Mulla tai lääkäreillä ei ollut käsitystäkään, että miten tätä sairautta ei oltu aiemmin hoksattu. Munanjohdinten aukiolotutkimuksessa neljä vuotta sitten vasen johdin ei toiminut, mutta selityksenä tälle sanottiin, että oikea virtaa niin hyvin, että vasemman virtausta ei siksi huomata. Eli että molemmat on ok. Muutama viikko sitten leikkauksessa lääkärit totesi, että vasen johdin oli niin pahasti tulehtunut, että se piti poistaa. Tämä asia ei näkynyt ultrissa eikä magneetissa koskaan aiemmin. Loppupeleissä leikkaus oli näin potilaan näkökulmasta simppeli. Mielettömän duunin lääkärit teki. Mä söin särkylääkkeitä ja opettelin nousemaan sängystä ylös kyljen kautta, käyttämättä vatsalihaksia. Neljä veitsen jälkeä vatsasta nyt löytyy ja bikinit päällä niitä ei voi piilottaa, kaikki näkee, mikä mun sairaus on. Mutta uskon, että kun menemme nyt kahden kuukauden päästä viimeiseen ivf:ään niin vaste on paljon parempi kuin aiemmin (vaikka molemmat munasarjat pienemmät kuin aiemmin) ja uskallan jopa toivoa, että saamme oman biologisen lapsen <3 Vaikka niiden varsinaisten hoitojen aloitus venyisi leikkauksesta johtuen muutaman kuukauden niin se kannattaa. En voi välittää sulle sitä tuskaa, mitä koimme mieheni kanssa, kun mikään ei tuntunut auttavan silloin, kun emme tienneet, mistä lapsettomuus johtui. Nyt ainakin fysiikka on minulla kunnossa ja tulehdukset, kiinnikkeet ja kasvaimet eivät ole esteenä. Lääketiede on ihmeellistä. Tsemiä sulle kovasti! Teittepä sitten minkä ratkaisun ikinä.

    1. Huh, varmaan kauheaa tuollainen pitkä epätietoisuus ja raskaat hoidot! Ihmeellistä, ettei tosiaan missään aiemmissa tutkimuksissa tullut esiin. Toivottavasti nyt sitten tärppäisi ensi kerralla!

      Nythän mulla tilanne näyttää sikäli onnelliselta sen puolesta, että vaikka endometrioosi on niin johtimet näytti olevan auki molemmin puolin eli leikkausta ei tällä hetkellä tarvita kun kivut ovat hallinnassa. Mulla on luultavasti niitä syviä pesäkkeitä, joiden leikkaaminen on teknisesti hankalaa ja sisältää erinäköisiä suoli-  ja rakkovaurion riskejä eli niihin en ole kovin innokas ellei kivut koviksi taas ylly, tuon munatorven poiston olisin ehkä voinut kestää vaikkei mua mikään leikkaustoiminta kovasti innosta.

  2. Pelkäsin lapsettomuutta, mutta tulinkin helposti raskaaksi. Jos en olisi tullut, olisin käynyt läpi kaikki mahdolliset lapsettomuushoidot.

    rajan vetäisin ehkä siihen, että kantaisin jotain kromosomivikaa ja vaihtoehdot olisivat pahasti vammaisen lapsen synnyttäminen, abortti tai pieni mahdollisuus terveeseen lapseen, niin silloin harkitsisin hoitoja. 

    Ehkä neuvottelisin oman lääkärini kanssa siitä, tehdäänkö leikkaus vai haluanko maksaa ivf-hoidoista, joiden onnistumismahdollisuus olisi pienempi kun leikkausta ei ole tehty. Toisaalta jos munanjohdin on vain vähän auki ja siittiöt mahtuvat läpi, on suurentunut riski saada kohdunulkoinen raskaus (luomuna) -> hyvin vakavat mahdolliset komplikaatiot. Raskaus pitää keskeyttää ja äidin terveyskin on vaarassa.

    1. Hyvä pointti tuo kohdunulkoisen raskauden riski! Täytyypä kysyä siitä, se voisi muuttaa mielipiteeni leikkauksesta. Ollaan tosin onneksi julkisella puolella hoidossa, että kustannukset ei ole tässä nyt määrittävä tekijä. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *