Kannattiko lasten hankinta – 1 kk katsaus

Edellisen postauksen kommenteissa päästiin jo pohtimaan sitä, mihin tämä koko blogi alunperin perustettiin – kannattaako hankkia lapsia. Lyhyesti: kyllä. Mutta koitan avata ajatuksiani asiasta vähän enemmän. 

Ensinnäkin se, että 100% varmuutta etukäteen siitä, että tulee tehtyä oikea päätös ei tule tapahtumaan. Oikeastaan koko prosessin tarkoitus näyttää olevan opettaa epävarmuuden sietoa. Ensin siitä raskaaksi tulemisesta, milloin se tapahtuu. Sitten keskenmenon pelko, epävarmuus milloin uskaltaa kertoa muille. Synnytys se vasta opettaakin hyväksymään mantraa ”synnytys on dynaaminen tapahtuma jonka kestoa ei voi täysin ennustaa”. Lopulta saat vauvan ja tajuat että kaikki suunnitelmasi siitä miten teillä nukutaan, syödään tai liikutaan ovat vain suunnitelmia ja #eikäy-vauva kertoo mikä hänelle sopii. Toki tietyt realiteetit kannattaa pitää mielessä elämäntilanteen suhteen. Lapsen saanti on jonkinlainen rasitus kuitenkin, kovin epävakaaseen elämäntilanteeseen ei ehkä kannata yrittää. Sanoisin että kyse on vähän kuin parisuhteen etsinnässä, hyvä tulee silloin kun olet tyytyväinen yksinkin etkä vain odota että vasta parisuhde tekee onnelliseksi elämässä. 

Toinen mihin pitää vain sopeutua on se, että lasten hankinta on vain niin paljon enemmän naisen vastuulla. Ja tämähän ottaa päähän, minua ainakin. Vaihtelevassa määrin tosin. Ennen raskautta tosin kaikkein eniten, tuntui että koko keskutelun käyminen oli vaikeaa kun mies sanoi että hankitaan vaan lapsia, mikäs siinä, ja itse oli että niin mutta se ja tämä ja tuo asia ja toinen sanoo että älä vatvo ja toinen kokee ettei oteta vakavasti kun juuri mikään niistä asioista ei koske miestä. Toki äärimmilleen kärjistettynä se tulee sitten siihen kuten kaverini sanoi että tiukan paikan tullen se on sitten sinun lapsesi ja näinhän se (valitetttavasti) on. Mutta asiaa pitää – mielestäni molempien – miettiä siten, että olisitko valmis kantamaan vastuun lapsesta yksin. 

Alkuraskaudesta otti päähän kun itse joutui töissä selittelemään heti alkionsiirron jälkeen että heh, oon nyt hetkellisesti raskaana, kohta ehkä en oo eikä mies joutunut samalla tavalla tekemään tiliä töissä asiasta. Loppuviimeksi toisen alkoholin käyttö otti vähemmän pääähän kuin olisi luullut, enkä toisaalta kokenut ruokarajoituksia kovin rajoittavina. Loppuraskaudesta otti päähän ettei mies ehkä koskaan ihan tajunnut kuinka fyysisesti rajoittunut olin, eikä oikein kiinnostanut kuunnella et miten puntti nousee salilla kun itse ei pääse kävelemäänkään. 

Myöskin lapsen syntymän jälkeen tuli kuitenkin vähän yllätyksenä kuinka sidottu sitä onkaan ja miten vähän mies voi osallistua lapsen hoitoon. Erityisesti otti päähän kun tajusi että niin tosiaan, jos lasta aikoo imettää niin se on tosiaan se äiti joka nousee parin tunnin välein yöllä eikä se oikein hyödytä jos työssäkäyvä mies herätetään myös. Se oli jotenkin karua tajuta se. Vaikka noin muuten olen kokenut lapsen syntymän helpottavana, en ole enää yksin vastuussa koko projektista kuten raskausaikana. Koska raskausaika oli aika raskasta myös henkisesti, nyt sen vasta oikeastaan tajuaakaan. Koko ajan kuitenkin vähän kuulosteli oloa ja pohti mitä tämäkin nyt tarkoittaa, eikä siihen voinut kukaan muu oikein auttaa. Nyt kun lapsi on ulkona voi sentään yhdessä jakaa tätä tuskaa. 

Vaikutukset uraan on vielä pitkälti näkemättä. Juuri tällä hetkellä ne ei tosin kovastikaan huolestuta, vaikka varmaan pitäisi, mutta sen hormonit tai jotkut kyllä tekevät että nyt jo arvojärjestys on sikäli muuttunut että työ tuntuu aika vähän kiinnostavalta juuri nyt. Melko varmasti aion palata tekemään nelipäiväistä viikkoa kun sen aika koittaa. Tällä hetkellä uskon tosin kyllä palaavani aika pian töihin, lapsen ollessa noin vuoden ikäinen. Varaan tosin option muuttaa mieltäni, koska se on opittu että yllättävät asiat saattavat kuitenkin tuntua hirmu tärkeiltä vaikka ei olisi etukäteen uskonut. 

Niin kuin vaikka se imetys. Etukäteen neuvolassakin iloisena selitin että minähän en tosiaankaan aio stressata imetyksestä enkä hirveästi yrittää, sujuu jos sujuu. Heh. Tähän mennessä olen

  • yrittänyt lukemattomia kertoja herättää nukkuvaa vauvaa syömään (on kuin narulla työntäisi) saadakseni enemmän imetyskertoja
  • tuskaillut rintapumpun kanssa, kun ei heru niin ei heru
  • juonut kiltisti kolme kertaa päivässä todella pahanmakuista imetysteetä
  • investoinut yksityiseen kätilöön imetysohjausta saadakseni
  • saanut aikaan riitoja miehen kanssa korvike vs rintamaito
  • pitänyt kirjaa pissa- ja kakkavaippojen määrästä nyt kolme viikkoa

Tätä on täysin mahdoton selittää ihmiselle, joka ei ole ollut samassa tilanteessa. En tajunnut itsekään, vaikka hiljattain vauvan saanut kaveri selitti silloin tätä samaa ongelmakenttää ja oli tyytyväinen kun sai lisämaidot pois. Ihan kiva, kuittasin minä, ymmärtämättä ollenkaan miksi se toinen niin kovasti näki vaivaa asian kanssa. 

Etukäteen ajateltuna siinä olin oikeassa että huonoihin puoliin on paljon helpompi samaistua kuin hyviin. Valvomisen vaikutukset ymmärtää jokainen mutta siltä miltä se oma lapsi tuntuu ei vaan voi täysin ymmärtää. Ja ne huonot puoletkin eivät ole ehkä niin pahoja kuin luulisi, esim. valvominen on mennyt hormonien tuella tähän mennessä paremmin kuin luulin. Normaalisti sitä oli ihan rikki jos joka yö nukkuisi korkeintaan kolmen-neljän tunnin pätkissä ja valvoisi välissä tunnin, mutta nyt sitä pitää hyvänä yönä ja oikeastaan onkin ihan virkeä päivällä. 

Mielenkiintoinen ajatus on sekin, että jos tämä olisi ihan kauheaa tai jos en tuntisi rakkautta omaa lastani kohtaan, uskaltaisinko sitä myöntää kenellekään, edes itselleni? Luultavasti en ainakaan näin julkisesti. Sitäkään en uskaltanut kenellekään sanoa etten oikein raskausaikana tuntenut kovin syvällisiä rakkauden tunteita vauvaa kohtaan. Nyt tuntuu hiukan syylliseltäkin kun nyt vauva on niin rakas, mutta en vain tuntenut sitä vielä raskausaikana! Nyt jos tulisin uudelleen raskaaksi niin ehkä pystyisin paremmin visualisoimaan vauvan ja ymmärtäisin että sieltä tulee toinen rakas olento. 

Summa summarum sanoisin kuitenkin että jos lasten teko kiinnostaa – go for it, sanoisin että mitä suurimmalla todennäköisyydellä et tule katumaan 🙂

Kommentit (5)
  1. Antisankari
    2.4.2016, 11:59

    Vau, no nyt oli kyllä tosi kattavasti ja rohkeasti kirjotettuja asioita!

     

    Erityisesti tuo herätti ajatuksia, että lastentekohommelit ja alun hoitosysteemit on ihan oikeasti lähinnä naisen vastuulla. Ite en nimittäin ihan ymmärtänyt tätä, kun leikkiin lähdin. Ehkä eniten mielipahaa onkin tullut siitä, että tuntee olevansa jotenkin yksin tässä touhussa, kun ei se mies vaan voi kauheesti auttaa raskauden aikana. Eikä tosiaan tunnu ihan tajuavan, kuinka hajalla sitä voi fyysisesti olla. Tiedän tän myös ite, koska oon aiemmin suhtautunut raskaana oleviin kollegoihin siten, että en oo ees tajunnut auttaa missään kantamisissa yms. tai ymmärtänyt, että ei ne voi tehdä töitä samalla teholla kun muut (useimmiten). Siis oon jotenkin olettanut, että ne varmaan ottavat sen pahalla, jos alkaa liikaa hyssyttelemään. Ja nyt ite toivon, että kaikki vaan voivottelis mun oloja ja auttais kaikessa mahollisessa. 😀

     

    Hirvityksellä oon myös seurannut sitä rumbaa, kun on pikkulapsiperheitä viettämässä keskenään aikaa. Miehet pelaa lautapelejä, syö sipsejä ja kiskoo kaljaa sillä aikaa kun naiset on 24/7 kiinni imetyksessä ja mukuloiden rauhoittelussa. Eikä tämäkään oo välttämättä mitenkään tahallista, mutta kun ei ne vaan tunnu tajuavan, että se on raskasta koko ajan keskeyttää oma toiminta ja muutenkin huolehtia siitä penskasta.

     

    Tosta urajutusta sen sijaan murehdin ennakkoon ihan liian paljon, mutta mullakin on tainnut käydä niin, että kiinnostus töiden tekemiseen on vaan hiljalleen lopahtanut. Eli ei se vaan kauheesti haittaa, että ei voi tahkota samaan aikaan uraa.

     

    Ylipäätään oon samaa mieltä siitä, että tässä touhussa oppii sietämään kontrollin menettämistä. Juuri mihinkään ei voi vaikuttaa, jollei oteta lukuun ihan maalaisjärjen käyttämistä (terveystottumukset, hoitotarvikkeet jne.). Mutta siis ei voi vaikuttaa siihen, miten raskaus sujuu, milloin mukula syntyy (ja miten), millainen se hyypiö on, ei oikein mihinkään.

     

    No, joka tapauksessa ihan rohkaisevaa, että se elämä tosiaan muuttuu täysin sitten kun se kaveri on pihalla. Tai pelottavaa, en tiiä.

    1. Oon sitä miettinyt ja kyse on varmaan siitä että ne miehet ei vaan tajua. Tai miksei lapsettomat naisetkin. En mäkään tajunnut vielä vähän aikaa sitten. Ei sitä kukaan varmaan tahallaan tai ilkeyttään tee, vaikka juuri tänään otti päähän kun mies halus vielä salille ennen ristiäisiä, että niin en mäkään tässä haaveile mitään omaa aikaa viettäväni. Ei sillä että salilla käynti olis mulle optio nyt just noin muuten mutta you get the idea. 

      1. Antisankari
        3.4.2016, 09:40

        Joo, just näin. Ja sit tietysti tuntuu epäreilulta kieltää toiselta normaali elämä vaan sillä verukkeella, ettei ite voi… :/

  2. Hyvää pohdintaa ja kiva kun viitsit tänne tällaista kehitellä 🙂 Oon niin samaa mieltä tuosta epävarmuuden sietämisestä. Koko raskaus on yhtä kärsivällisyysharjoitusta, selvästi vaan harjoittelua sitä vanhemman elämää varten 😀 mut kiva kuulla että kannatti. Toisaalta kirjoittaisikohan kukaan jos olisi sitä mieltä ettei kannattanutkaan..

    1. No sepä se, etukäteen pohdin että sen täytyy olla kusetusta, ei mikään asia voi olla elämässä 100% onnistunutta ja epäilin että ei lastenhankintakaan, siitä ei vaan puhuta jos se ei ollutkaan oikea ratkaisu. Ja kuten sanoin, tuskin kykenisin näin julkisesti kertomaan jos näin olisi. Täällä Lilyssä oli kyllä joskus blogi, jossa yksinhuoltaja päätyi lopulta noin vuoden kohdalla antamaan lapsen adoptoitavaksi eli kyllä näitäkin on. Toisaalta nyt tämän hormonimyrskyn kokeneena uskon vielä voimakkaammin että luonto kyllä ohjaa aika lailla tähän kiintymiseenkin 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *