Katsaus menneeseen kolmannekseen

Tässä on kuin varkain siirrytty viimeiselle kolmannekselle. Osittain varkain ehkä siksi, että töissä oli megaiso ja pitkä projekti meneillään, joka vei kaiken liikenevän tarmon. Mutta pari asiaa muistiin, että miten meni noin niin kuin omasta mielestä. Tosin tuntuu hassulta kirjoittaa tätä, etenkään mitään näistä negatiivisista asioista, samaan aikaan kun täällä Lilyssä toiset kertovat saaneensa taas uuden keskenmenon 🙁 Tiedän olevani onnekas, vaikka näistä postauksista ei aina siltä kuulostakaan.

Joten aloitetaan niistä positiivisista asioista. Pikkuhiljaa toisen kolmanneksen aikana aloin ymmärtämään etten ole vain jollain erikoisella tavalla sairaana vaan raskaana. Tässä sivussa oli vähän muita terveyshuolia, jotka lisäsivät sitten huolta raskaudestakin + työstressi, joten siinä rv 20 paikkeilla tuntui että olin huolissani vain ihan kaikesta yhtä aikaa ja nukuin todella huonosti ja heräilin aamuöisin valvomaan, mikä ei ole ollenkaan tapaistani. Erityisesti yksi viikonloppu on jäänyt mieleeni kun taas huonosti nukutun yön jälkeen pohdin sitäkin että miksei niitä liikkeitäkään vieläkään tunnu ja saman tien tulikin napakka potku, ihan kuin ajatuksia olisi lukenut 🙂 Liikkeiden tuntuminen on muutenkin konkretisoinut asiaa, vaikka vieläkin tuntuu aivan hassulta ajatus että yhtenä iltana ollaan miehen kanssa täällä kotona ja sitten käydään sairaalassa ja yhtäkkiä meille muuttaakin kymmeniksi vuosiksi joku tyyppi! Olen tietoisesti yrittänyt alkaa mielikuvaharjoitella tätä, katsella pieniä vaatteita ja varusteita, pohtia nimeä ja niin edelleen, että tämä kaikki tosiaan johtaa johonkin.

Vastapuolella on ollut liitoskivut, jotka samaan syssyyn rv 20 alkoivat jotenkin niin voimakkaina, että tosiaan luulin niitä supistuksiksi. Välillä helpottivat, mutta viimeinen viikko on mennyt taas valvoessa jokaisen kyljen käännön yhteydessä ja lähinnä haaveilenkin sairaalasta varastetusta liukulakanasta sänkyyn 😀 Närästys jatkuu ja kuinka vaikeaa on ihmisen oppia että ei voi ottaa samaa ruokamäärää lautaselle kuin aiemmin! Tai siis voi, mutta siitä tulee lähinnä huono olo. Viime viikolla joogassa meni oksennusta nenään alaspäin katsovassa koirassa, jonkinlainen ennätys sekin 😀 

Suhde omaan kroppaankin on jotenkin tasoittunut. Ehdin vähän kehittää itselleni stressiä siitä, että mahani on jotenkin isompi kuin pitäisi ja onnistuin tosi herkästi ihmisten onnittelevat ja kannustavat kommentit kääntämään päässäni toisinpäin. Mutta kaikki menee ihan keskikäyrällä, kohdun koko, paino ja vauvan painoarvio. Koska ehdin tosiaan vetäistä yhden päivystyskäynninkin tässä lapsivedenmenoepäilynä, mutta ei onneksi ollut. 1,3 kg vauvaa siellä polski tarmokkaasti menemään! Samoin tunsin jotenkin huonommuutta siitä, kun tosi monet jotenkin kertoivat itkeneensä rakenneultrassa ja itse lähinnä uteliaana katselin ja olin tietysti tyytyväinen kun kaikki oli hyvin, mutta ei siinä kyyneliä kyllä lähellä ollut. Siellä päivystyskäynnillä oli tosin lähellä, joudun vielä kesken työpäivän sinne eikä mies ollut mukana ja odotustilassa kyllä oli mieli herkässä että et kyllä nyt vielä synny. 

Mieliala on se mikä tässä projektissa on eniten yllättänyt. Ehkä tsemppasin itseni hoitojen aikana niin kovasti ettei nämä minuun vaikuta, että tämä tuli jotenkin puun takaa kokonaan. Mutta pikkuhiljaa sekin ehkä alkaa helpottamaan, etenkin kun tajusin että kyse on pitkälti siitä että yritän kynsin hampain pitää kiinni siitä ettei tämä muuta minun elämääni kun totuus on se, että kyllä se nyt muuttaa. Epäilemättä ihan luonnollinen prosessi, en vain olettanut sen alkavan näin voimakkaasti jo raskausaikana. Tässä olen muistellut ystäväni neuvoa, että mitä pikemmin hyväksyt olevasi vain synnyttävä nisäkäs, sitä helpommalla pääset. Turha potkia vastaan. Että tätä mielessäni toistellen koitin päästä yli neuvolan imetysopastuksessa ajatuksesta lehmästä ja tisseistä kun esiteltiin imetysasentoa polvillaan vauvan päällä. 

Mutta viimeisenä positiivisena asiana todettakoon että iho on parempi kuin koskaan! Tällaista ehkä on ei-aknepotilaan elämä normaalisti, joka aamu herätessään ei tarvitse tarkistaa minkälaisia paiseita naamasta löytyy. Raskausarvilta on toistaiseksi vältytty, vaikka maha tuntuukin iltaisin siltä kuin ratkeaisi… 😀 

Kommentit (4)
  1. Iihan samoja aatoksia. Enkä minäkään ole itkenyt missään näissä minun tuhannessa ultrassa 😀 

    Paitsi ensimmäisissä kun oli sitä vuotoa, mutta sekin oli oikeasti sitä turhautumista tilanteeseen. 

    Nyt pitäisi kans saada ihan ihan oikeasti päähän, että tämä saattaa tänne kotiin asti tulla. ❤ 

    1. Kovin vaikea sitä on täälläkään tajuta, saatikka varmaan teillä! Mutta ei kai siihen sitten oikeasti todella voikaan valmistautua, kai se jonkinlaisena yllätyksenä kaikille tulee kuitenkin…

  2. Hei -en mäkään itkenyt rakenneultrassa, vaan ihmettelin 😮 😀 Lääkärikin totesi, että oletpas sinä rauhallinen kun syke on niin matalalla.

    Samanlaisia fiiliksiä hyvin pitkälle, kuin mitä itsekin elän. Ja voihan gsus -tässähän on enää tasa kaksi viikkoa siihen, että meikäläinenkin on viimeisellä kolmanneksella. APUA! Tuntuu että vastahan sitä saatiin tämä suuri uutinen kuulla ja nyt ollaan jo tässä vaiheessa…

    Jotenkin tuntuu, että mitä pidemmälle mennään, sitä enemmän huoli lisääntyy. Liekö sitten normaalia?

    1. No hyvä että on muitakin! 😀 Joo ei tätä ajan kulumista tahdo oikein ymmärtää…

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *