Kaverit, nuo lapsia hankkivat petturit

Kun minulle selvisi, että oma raskaaksituleminen voisi olla vaikeaa, kävin läpi tuttavapiiriä. Silloin kenelläkään ei ollut lapsia tai suunnitelmiakaan niistä ja muutama pariskunta oli vahvasti ilmoittanut, etteivät koskaan aio hankkia lapsia.

Olimme matkalla grillaamaan ystäväpariskunnan luo, jotka jo kymmenisen vuotta olivat selkeästi sanoneet, etteivät koskaan lapsia halua. Ajattelin, kuinka onnellista on, että tuttaviin kuuluu tällainenkin vaihtoehto elämässä. Suunnittelimme siinä ruuanlaiton lomassa yhteistä ulkomaanmatkaa, kun pommi putosi. Olisihan se pitänyt tietää, kun viiniä tarjoiltiin neljän sijaan vain kolmelle. ”Ai niin, eihän me voidakaan lähteä, kun meille tulee vauva!” Ensimmäinen ajatus: voi paska.

Lapsiin liittyy jotenkin sellainen juttu, että kaikki lapsenhankkimiseen liittyvä on automaattisesti hyvää ja arvostelun yläpuolella. Siksi jälkikäteen tunsinkin syyllisyyttä siitä, että oli vaikea hymyillä tuon uutisen jälkeen ja onnitella. Eikä siksi, että itse kärsisin lapsettomuudesta tai kovasti haluaisin lapsia (enhän edes tiedä haluanko lapsia) vaan koska puhtaasti surin ystävien menettämistä. 

Jos kaverit muuttaisivat ulkomaille, kaikki ymmärtäisivät. Tai muuten muuttuisivat paljon vaikeammin tavoitettaviksi. Tiedän, tiedän, lapsien kanssakin voi tehdä kaikenlaista. Mutta kyllä se elämää silti muuttaa. Ja tätäkään en ollut jotenkin tajunnut, että huolimatta omasta lapsipäätöksestä, elämä ympärillä tulee muuttumaan, halusi tai ei. Vähän sama kuin nuorempana, kun yhtäkkiä kaikki muut seurustelivat ja olit itse sinkku. Ei ollut yhteistä juteltavaa. 

Kai siksi reagoin niin voimakkaasti ystävien perheenlisäyskiin, että ne sattuivat ajallisesti samaan hetkeen kun muutenkin nousi pinnalle tämä päätös, jonka muuten olin ajatellut lykätä vielä hamaan tulevaisuuteen. Ystävien vauvat tuntuivat vain korostavan sitä seikkaa, että minunkin pitäisi joku päätös asian suhteen tehdä.

Pohdin pitkään sitä, saako ystävien perheenlisäyksestä pahoittaa mielensä muusta kuin siitä syystä, että itse kärsii lapsettomuudesta? Vaikka toivookin kaikkea hyvää toiselle, saako silti itsekkäästi ajatella myös omia tunteitaan?