Kaverit, nuo lapsia hankkivat petturit

Kun minulle selvisi, että oma raskaaksituleminen voisi olla vaikeaa, kävin läpi tuttavapiiriä. Silloin kenelläkään ei ollut lapsia tai suunnitelmiakaan niistä ja muutama pariskunta oli vahvasti ilmoittanut, etteivät koskaan aio hankkia lapsia.

Olimme matkalla grillaamaan ystäväpariskunnan luo, jotka jo kymmenisen vuotta olivat selkeästi sanoneet, etteivät koskaan lapsia halua. Ajattelin, kuinka onnellista on, että tuttaviin kuuluu tällainenkin vaihtoehto elämässä. Suunnittelimme siinä ruuanlaiton lomassa yhteistä ulkomaanmatkaa, kun pommi putosi. Olisihan se pitänyt tietää, kun viiniä tarjoiltiin neljän sijaan vain kolmelle. ”Ai niin, eihän me voidakaan lähteä, kun meille tulee vauva!” Ensimmäinen ajatus: voi paska.

Lapsiin liittyy jotenkin sellainen juttu, että kaikki lapsenhankkimiseen liittyvä on automaattisesti hyvää ja arvostelun yläpuolella. Siksi jälkikäteen tunsinkin syyllisyyttä siitä, että oli vaikea hymyillä tuon uutisen jälkeen ja onnitella. Eikä siksi, että itse kärsisin lapsettomuudesta tai kovasti haluaisin lapsia (enhän edes tiedä haluanko lapsia) vaan koska puhtaasti surin ystävien menettämistä. 

Jos kaverit muuttaisivat ulkomaille, kaikki ymmärtäisivät. Tai muuten muuttuisivat paljon vaikeammin tavoitettaviksi. Tiedän, tiedän, lapsien kanssakin voi tehdä kaikenlaista. Mutta kyllä se elämää silti muuttaa. Ja tätäkään en ollut jotenkin tajunnut, että huolimatta omasta lapsipäätöksestä, elämä ympärillä tulee muuttumaan, halusi tai ei. Vähän sama kuin nuorempana, kun yhtäkkiä kaikki muut seurustelivat ja olit itse sinkku. Ei ollut yhteistä juteltavaa. 

Kai siksi reagoin niin voimakkaasti ystävien perheenlisäyskiin, että ne sattuivat ajallisesti samaan hetkeen kun muutenkin nousi pinnalle tämä päätös, jonka muuten olin ajatellut lykätä vielä hamaan tulevaisuuteen. Ystävien vauvat tuntuivat vain korostavan sitä seikkaa, että minunkin pitäisi joku päätös asian suhteen tehdä.

Pohdin pitkään sitä, saako ystävien perheenlisäyksestä pahoittaa mielensä muusta kuin siitä syystä, että itse kärsii lapsettomuudesta? Vaikka toivookin kaikkea hyvää toiselle, saako silti itsekkäästi ajatella myös omia tunteitaan?

Kommentit (4)
  1. Kai ne mun tunteet olivat eniten pelkoa muutoksesta, pohjimmiltaan kun tosiaan ne ystävät ovat samoina ihmisinä pysyneet vaikka äitiys jollain tapaa varmasti asioita aina muuttaakin. Kateutta olen tuntenut lähinnä ihmisten varmuudesta siitä, että miten jotkut voivat vaan tietää haluavansa lapsia ja itsellä se on tällaista järkyttävää puolesta-vastaan -vatvomista 😀 

     

  2. Heips, olen aikoinani miettinyt ihan samoja asioita ja varmaan jollain tasolla myös tuntenut samalla tavalla. Kun mun ystäväni alkoivat samaan lapsia, koin lähinnä kateutta siitä, miten näennäisen rauhalliseen jamaan he olivat elämänsä kaikenkaikkiaan onnistuneet samaan, kun itse taistelin (ja jatkan edelleen) pätkätyöviidakossa, enkä todella kyennyt edes harkitsemaan lasta. 

    Nyt kun olen äiti ymmärrän noita silloisia tuntemuksia paremmin ja jotenkin annan ne itselleni anteeksi, tuolloin olin hyvin ankara ja tuomitsin itseäni ajatuksista, että jonkun toisen onni olisi itseltäni pois. Halusin lapsen, koska halusin muutosta. Minä en ole aivan se sama ihminen, kuin ennen lasta, en haluakaan olla ja toisaalta haluan puhua siitä avoimesti. Ei lapsen tulo persoonallisuuttani mihinkään ole muuttanut, muta asennettani moniin asioihin kyllä. Ja niin on käynyt monille ystävillenikin, joilla on lapsia. Samoja ihmisiä me edelleen olemme, mutta meillä on uusia ja erilaisia näköaloja elämään kuin aikaisemmin. 

    Jokainen voi olla vastuussa vain omista tunteistaan. Oman kokemukseni mukaan on parempi hyväksyä omat tunteensa, myös ja etenkin ne negatiiviset, mutta ei ehkä kuuluttaa niitä ääneen kaikille =)

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *