Kun ”sitten joskus” ei enää riitä

”Ja mikä oli raskaustoive?” Ennen kuin minulle selvisi, että sairastan endometrioosia, en tiennyt, että minulla pitäisi olla raskaustoive. Tai siis tietysti sitä on miettinyt ja eihän nainen voi tähän ikään ja naimiisiin asti selvitä ilman etteikö sitä jossain päin kyseltäisiin. Tähän asti vain sellainen hymyillen sanottu ”sitten joskus” on riittänyt kaikille vastaukseksi. 

Tietysti olisi ehkä aiemmin pitänyt hakeutua lääkäriin. Tai siis jälkikäteen tuntuu tyhmältä, ettei aiemmin mennyt (mutta suutarin lapsella ei ole kenkiä). Voimakkaita alavatsakipuja oli jatkunut jo vuosikausia, ennenkuin diagnoosiin päästiin. Jälkikäteen ajatellen olen varmaan sairastanut endometrioosia jo parikymppisestä asti.

Lopulta tuli kuitenkin sekin päivä, kun minunkin sietokykyni ylittyi. Kivut jatkuivat helittämättöminä kaksi päivää. En ole synnyttänyt, mutta supistuksista olen kuullut ja jos kipua pitäisi jotenkin kuvailla, niin se on sellainen. Kuin erittäin voimakas kuukautiskipu, joka aaltomaisesti nousee ja laskee. Paitsi että se ei välissä hellitä yhtään. 

Tämän (ja yöllisen ensiapureissun) jäljiltä päädyin sitten sellaiselle gynekologille, joka tarttui asiaan akuuttitilannetta enemmän ja kirjoitti lähetteen naistentautien poliklinkalle endometrioosiajatuksella tähystystä varten. 

Samalla alkoi tämä loputon raskaustoiveen kysely. Olin kuvitellut, että ainakin 35-vuotiaaksi on hyvää aikaa. Mutta tämän lääkärin näkemys oli, että 30-vuotiaana pitää alkaa jo toimiin! Koska endometrioosia sairastavilla raskaaksi tuleminen on usein joka tapauksessa vaikeaa, sitä ei kannata enää iällä vaikeuttaa. 

Tilannehan on otollinen, on mies, töitä ja asunto. Muttakunmuttakun… minä en ehkä ole vielä valmis. Tai ehkä koskaan valmis. En tiedä. Sanovat, että elämässä katuu enemmän niitä asioita joita ei tehnyt, kuin niitä jotka teki. Mutta silti… lasta ei voi palauttaa. Adoptoida voi myöhemminkin. Prosessi on nyt ulkoisesti jäissä, ainakin kunnes kotiudutaan tähän asuntoon enemmän ja ehdin olla töissä pitempään. Sisäisesti se tosin jatkuu, kuten blogista voi huomata 🙂

Kommentit (4)
  1. puuttuvapala
    8.4.2014, 19:00

    Onpa virkistävää pohdintaa. Tuo linkki oli aivan huippuhyvä! Olen neljän vuoden ja lapsettomuushoitojen jälkeen edelleen lapseton, mutta silti mietin joskus haluanko edes lapsia. Oma vapaus mennä ja tulla on tärkeää, esim. koiraa en halua ottaa, koska se sitoo liikaa. Lapsen haluan jos se vaan meille suodaan, ei ole mitään järkiperusteluita toiveeseeni.

  2. Ehkä juuri tuo miten kuvailet ”sitä tunnetta” on se miten itse olen saanut sen lopullisen varmuuden etten niitä halua. Ja vaikka nuo mieheni kaksi lasta ovat ihania, joka kerta kun he lähtevät niin olen onnellinen että meillä ei ole omia. Joku sanoo, että se on sitten eri asia kun ne on omia, mutta en käsitä miksi ottaisin sen riskin kun en tunne mitään vetoa tuommoista elämää kohtaan.
    Välillä tietenkin mietityttää se suurtakin suurempi rakkaus mitä koetaan omaa lasta kohtaan, että en saa kokea sitä koskaan. Tai raskautta. Huomaan että olen eniten kateellinen raskaana olevia naisia kohtaan, mutta kun he ovat synnyttäneet en enää koe sitä tunnetta. Kai se on kokemus, jota jokainen nainen jollain tasolla miettii käyvänsä läpi.
    Ärsyttää paljon tätä asiaa pitää pohtia. Joskus mietin että onko tämä päätökseni vain tapa suojella itseäni siltä pettymykseltä, jonka läpi saattaisin käydä jos haluaisinkin lapsia. Helpompaa saada olla se joka päättää omasta elämästä, kuin uhri.. Mutta yleensä kun taas saan mielen kirkkaaksi, niin olen varma asiasta.
    Olen varma että jos päädyt hankkimaan lapsia, niin olet ainakin miettinyt sitä niin pitkään että olet myös silloin tehnyt oikean päätöksen 🙂

    http://www.huffingtonpost.com/tuenight/silly-things-people-have-said-to-me-when-i-tell-them-im-not-having-kids_b_4098642.html?ncid=edlinkusaolp00000009

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *