Herään, vierestä kuuluu peiton kahinaa ja potkuttelua. Katson kelloa, aamuneljä, vain reilu tunti edellisestä syötöstä. Toivon että kyseessä on väärä hälytys. Potkuttelu etenee pieniksi naukaisuiksi, kyllä se on vaan noustava.

Silmät ristissä tsekkaamaan vaippaa. Kakkaa, taas. Pesemään peppua, sattuu peukaloon jo vauvan paino. Sohvalle, tyyny tukemaan kättä. Väsyttää. Miksi et voinut nukkua vähän pitempään?

Sitten alan katsoa tyytyväisenä tuhisevan maitohain poskea. Miten ihmeellisen pehmeä se onkaan! Silitän sitä hiljaa. Mitä jos me ei saadakaan koskaan toista ja sitten meillä ei enää koskaan tule olemaan kuukauden ikäistä vauvaa? Miten paljon se onkaan jo kasvanut, mutta miten pieni se silti voikaan olla, sormetkin niin hennot. 

Mietin raskausaikaa, miten en osannut suhtautua sisällä olevaan vauvaan. Mutta en vain tuntenut sitä vielä, en tiennyt että se onkin meidän rakkain pieni vauva ja että rakastaisin sitä heti kun se nostetaan syliin ryppyisenä ja kinaisena, peittoon käärittynä. Miten sitä rakkautta ei osaa edes selittää, miten se tuntuu vain osalta minua, kuin olisin jollain tasolla koko ajan tietoinen vauvan olemassaolosta vaikka olisinkin fyysisesti jossain muualla. 

Mietin miten pelkäsin, että tulee mun elämä oli nyt tässä-fiilis. Mutta tulikin fiilis, että meidän elämä nyt vasta alkaa. Miten paljon enemmän rakkautta voikaan olla ilman että mikään siitä edellisestä rakkaudesta miehen ja mun välillä olisi vähentynyt, se on vain lisääntynyt. Miten paljon tuottaa iloa nähdä isovanhempien ja tätien ilo vauvaa sylitellessään. 

Kannan nukkuvan vauvan takaisin koppaan ja yhtäkkiä en haluaisikaan mennä nukkumaan vaan katsella pientä tuhisijaa ja kuunnella että onhan kaikki hyvin, nyt ja aina. 

Tervetuloa luontoiltaan. Tänään tutustumme tuohon ääntelyn mestariin, vauvaan. 

Kerrottiin kyllä että vauvat saattavat nukahtaessaan liikehtiä ja äännellä, mutta ei kukaan kertonut että elämä on kuin loputtomassa luontoillan lintushow’ssa! Naksuttelua, örähtelyä, Cheek-imitaatioita, kirkaisuja, maiskuttelua… osa näistä tarkoittaa ”herään sekunnin päästä ja mulla on sitten muuten kuoleman nälkä just silloin” ja osa ”aion nukahtaa ja jos nyt kosket niin en varmaan nukahda”. Ongelma vaan on että nämä tuntuvat menevän limittäin aika pahasti. 

Että sitten kun vauvan on saanut ruokittua yöllä ja takaisin koppaan, alkaa se yöllinen luontoshow. Olen jo vuosia nukkunut korvatulppien kanssa koska häiriinnyn herkästi kellon tikityksestä, miehen liikehdinnästä, lumiauroista… että voitte arvata ettei ole nyt helppoa. Uni on muutenkin parin tunnin pätkissä ja sitä vähentää vielä tämä luontoäänien kuuntelu. Lisäksi usein herään luullen että vauva on herännyt mutta ei, se vaan huitoo siellä unissaan.

Joten lievien huono äiti-fiilisten kera olen ottanut korvatulpat takaisin käyttöön. Parin yön kokemus osoittaa että olen jo ehdollistunut vauvan ääntelyyn ja herään kyllä ennen karmaisevan nälkäitkun alkua, että ehkä tässä nyt ei peruuttamatonta psykologista vauriota tule vauvalle ja äidinkin unenpuutteen aiheuttamat vauriot saattavat parantua 😀

Toinen ongelmakohta on tutti. Ah ja voi. Yöt menevät vielä rauhallisesti mutta päivisin tuntuu ettei mikään oikein kelpaa, ei rinta, ei pullo, ei päiväunet, ei syli. Ainoastaan liikkuvat vaunut tai kantoreppu. Ja jos vastasyntynyt nukkuu noin 16 tuntia vuorokaudessa jättää tämä vähintää 4 tuntia päivisin ja se on pitkä aika kärrytellä liikkuen koko ajan. 

Mutta laitapa tutti kantorepun sisään – hiljaisuus. Tai sylissä syödessäsi lounasta – ja voit saada lämmintä ruokaa. Löysin tästä jo lastenpsykiatrin pohdinnan mitkä ovat tutin syömisen psykologiset vaikutukset lapsen kehitykseen kun lapsi kuitenkin hahmottaa maailmaa suullaan – ei olisi kannattanut lukea. Vaikka Janna Rantala toteaakin kirjoituksessa ettei asiasta ole tutkimustietoa. No ei varmaan ole ja toisaalta kokemusperäisesti olettaisi että suunnilleen koko maailman aikuiset eivät voi olla traumatisoituneita tutin käytöstä, sen verran yleistä se kuitenkin on.

Toinen syyllistymiskohta tuttiin liittyen on se, että ei vieläkään olla täysimetyksellä ja tutin syöminen voi joko hämmentää imuotetta tai aiheuttaa sen ettei kaikki imemisinto kohdistu rintoihin. Mutta jälleen näin maalaisjärjellä ajatellen ei kai sillä voi olla mikään suuri hätä kuten nälkä tai kipu, jos rauhallisena sylissä syö tuttia ja edeltävästi on tarkistettu ettei ole nälkä, kylmä, kuuma, vaippa ja niin edelleen. Ja tässä alkaa lähestyä piste jossa täysimetyksen sijaan valitsen kyllä tyytyväisen vauvan, vaikka sitten joutuisinkin vieroittamaan sen tutista myöhemmin. 

Ah, äitiyden paineet, jälleen täysin keksittyjä, koska ei kukaan varmasti tule kommentoimaan edelleenkään sitä mitä vauva syö tai onko sillä tutti. Ja jos tulee niin perinteinen walk a mile in my shoes – kaikki yritetään vaan pärjätä. Ja toisaalta tajusin että kaikista ohjeista huolimatta, tää on meidän vauva ja joudutaan vanhempina tekemään kuten parhaaksi nähdään!