Olen niin paljon lukenut muiden synnytyskertomuksia että koen jonkinlaiseksi velvollisuudeksi antaa takaisin ja kertoa omani 🙂 Etenkin kun synnytyskertomuksissa tuntuu korostuvan ne ääripäät, joko todella hyvin tai huonosti menneet, niin tässä on sitten sellainen ihan tavallinen synnytys, kai. 

Taustatiedoksi että aiempi raskaus oli perätila ja päätyi todella pitkällisen säädön jälkeen suunniteltuun sektioon kun vauva ei lähtenyt syntymään. Noh, tällä kertaa jotenkin ei edes yllättänyt kun vauva oli ihan joka kerta ultrassa taas pää ylhäällä enkä jaksanut kuin hymyillä kaikille niille vakuutteluille että on ”vielä hyvin aikaa kääntyä” – yeah right. Noin muuten raskaus oli aika samanlainen kuin ensimmäinen, ensin 4 kk pahoinvointia, sitten loppuaika liitoskipuja. Uutena tuli supistukset jotka vaivasi rakenneultrasta lähtien ja olin pari kertaa sairaslomallakin. Käristyskupoli ei auttanut asiaa joten jos joudut joskus olemaan megahelteissä raskaana, juo paljon. Todella paljon. Oksitosiini (supisteluita aiheuttava hormoni) on rakenteellista sukua antidiureettiselle hormonille (aktivoituu ihmisen kuivuessa) joten supisteluita voi rauhoittaa kun juo paljon. 

Mutta jossain kontrollissa ehdittiin jo yhden lääkärin toimesta sanoa että jos on aiempi sektio ja uusi perätila ei saa koittaa alatiesynnytystä vaan automaattisesti tehdään sektio. Noh, ehdin tätä jo sulatella ja pientä pettymystäkin ehkä tuntea, etten koskaan synnyttäisi alateitse. Kunnes sitten tuli se virallinen synnytystapa-arvio, jossa tämä osoittautui ihan vääräksi tiedoksi! Eipä siinä sitten muuta kuin ulkokäännöstä tekemään ja suureksi yllätyksekseni vauva kääntyi! Etukäteen olin tehnyt jonkin verran Spinning babies-sivuston harjoituksia mutta luulen että ratkaisevampaa oli lääkärin kokemus (oli selvästi jämäkämmät otteet kuin viimeksi) ja se että olin uudelleensynnyttäjä, joilla kääntö onnistuu helpommin. Oli muuten jännä miten erilainen olo oli ”oikeinpäin” olevan vauvan kanssa! Maha putosi huomattavasti alemmaksi, pystyi taas hengittämään ja syömään. Ja mikä yllättävintä liitoskivut vähenivät selkeästi, että jotenkin on biomekaanisesti väärä painopiste tai jotain minulle tuo perätila. 

Siinä sitten rv 36 huomasinkin että ahaa, tämä vauva pitäisi siis synnyttää parin viikon sisään ja jotenkin se tuli kuin Anneli Jäätteenmäelle pyytämättä ja yllätyksenä. Eli sain jonkinlaisen stressin kehiteltyä että en ole ”valmistautunut” synnytykseen, mitä ikinä se nyt tarkoittaakaan. Sanomattakin on selvää että se perätilapohdista taas ”vähän” lähti käsistä eli jos joku haluaa keskustella Term Breech Trialin metodologisista heikkouksista niin täältä pesee *tähän facepalm ja pari itkunauruhymiötä*

Ilmoittauduin siis kätilön vetämälle valmennuskurssille ja se oli noin 80% virhe! Halusin ennen kaikkea että pystyisin luottavaisin mielin suhtautumaan henkilökuntaan mutta kurssi loi vähän ikävää vastainasettelua ”luonnonmukaisen” ja ”tarpeettomasti synnytykseen puuttuvan sairaalan” välille. Osa tiedosta oli ihan hyvää ja loogista, savannilla on aivan luonnollista että jos leijona hyökkää ja adrenaliinipitoisuus nousee loppuvat supistukset että voit juosta karkuun ja näin ollen kannattaa pyrkiä kaikin keinoin lisäämään äidin turvallisuudentunnetta eikä sitä edistä sairaalan kirkkaat valot ja jatkuva siirtyminen kotoa sairaalaan ja takaisin. Mutta osa oli todella ahdistavaa ja loi tunteen että kätilöt sairaalassa ovat vain vanhakantaisia jääriä jotka jyräävät ylitsesi jos et tiukasti pidä puoliasi ja suunnilleen väkisin leikkaavat episiotomia ja puoli-istuva ponnistusasento johtuu siitä että joku Ranskan kuningas tykkäsi katsella naisten alapäätä. 

Olisin siis ehkä ollut onnellisempi ilman osaa tätä tietoa, voi kun pystyisi olemaan sellainen rento ihminen joka vaan poimii itselleen sopivat jutut ja unohtaa loput! Mutta ei kun ei, neuroottinen ja takakireä pitää olla 😀 Tuli sieltä hyviäkin juttuja poimittua, kuten se että TENS-laitetta kannattaa alkaa käyttämään heti sillä luontaisten endorfiinien syntyminen vaatii noin tunnin, tieto mistä ehdottomasti oli apua. 

Lopulta laskettua aika tuli… ja meni. Ei vauvaa. Paikat olivat kyllä kypsyneet ja kaikki sanoivat että kun supistelee niin kyllä se sieltä tulee… mutta ei. Lopulta sitten päätettiin käynnistää 41+5, sanoivat että tendenssi on vähän aiempaan kuin aiemmin ollut 42+0. Koin tästä vähän jonkinlaista huonoutta että miksi taas kehoni ei jotenkin pysty suoriutumaan ja samaiselta valmennuskurssilta jäi ajatus että olisi pitänyt jotenkin aktiivisemmin itse kokeilla jotain vyöhyketerapiaa. 

Sivumennen sanoen se lista mitä naisten pitäisi tehdä valmentautuakseen synnytykseen alkoi olla aika ekstensiivinen kun alkoi miettiä, sisältäen mm.

• 3 x 20 min inversiota (koska head down is not enough, minut saatiin kurssilla ja Spinning babies sivustolla pelkäämään avosuista tarjontaa ja pysähtynyttä synnytystä koska ulkokäännöksessä vauva kääntyi selkä oikealle puolen eikä vasemmalle kuten yleensä)
• 30 min päivässä toisenlaista inversiota silityslaudan päällä
• Daily basics-liikkeet 30 min
• Sata syväkyykkyä päivässä
• Välilihan venytys 30 min päivässä

… mikä alkaa olla jo aika monta tuntia päivässä! Aloin puhista jotain patriarkaatin misogynistisestä tavasta alistaa naisia, tai en ole ihan varma onko se naisten tapa kontrolloida toisiaan, tai elämää, tai jotain mitä ei voi täsmälleen kontrolloida. Netissä oli ihan hulluja kertomuksia mitä kaikkea ihmiset olivat yrittäneet saadakseen perätilavauvan kääntymään tai synnytyksen käynnistymään, ei voi olla miettimättä että tässä luonnonmukaisuuden kaipuussaan ihmiset vain yrittävät etääntyä siitä faktasta ettei synnytystä pysty täysin hallitsemaan. Että vauvasi syntyisi helposti jos vaan olisit yrittänyt vähän enemmän, sama hieman fanaattinen mentaliteetti mitä imetyskeskusteluissa toisinaan näkee. 

Käynnistystä kohti mentiin siis, siitä enemmän ensi kerralla!