Kuinka intensiivistä kaikki onkaan. Pahoinvointi alkoi heti ja sen jälkeen on ollut lähes mahdotonta unohtaa sitä, että on raskaana. Luulin että tässä on vähän odotteluaikaa ja aikaa sopeutua mutta ei, se tuli kaikki jotenkin heti. Ja otti päähän. Kun se elämänmuutos tulikin jo nyt. Yhtäkkiä en kyennyt harrastamaan juuri mitään niitä mitä ennen harrastin, syömään samoja ruokia tai oikeastaan tekemään mitään muutakaan iltaisin muuta kuin suunnattomalla tahdonponnistuksella. Tosin tällä lienee evolutiivinen tarkoitus, parempi käsitellä elämänmuutoksesta johtuvat tunteet nyt eikä sitten vauvan synnyttyä. Kaveri sanoi että hänellä on ollut huomattavasti helpompaa vauvan synnyttyä kuin raskausaikana koska pahoinvoinnista ei pääse tauolle, vauvan voi sentään antaa hetkeksi hoitoon.

Raskaus tuntuu siltä kuin olisi sairaana ja lihoisi. Näin se nyt vaan kärjistetysti omalla kohdalla oli. Ja vaikeaa oli sekin ettei oikeastaan ollut legitiimisti sairaana ”koska raskaus ei ole sairaus” ja oli vaan pakko jaksaa. Painonnousu oli ja on vähän ahdistavaa ja osittain syytä siitä(kin) länsimaisia kauneusihanteita. Ja todellakin, alkuraskaus näyttää siltä kuin olisi vaan vetänyt liikaa siideriä kesällä, vatsa pömpöttää just sillä tavalla. Että sitä tekeekin mieli vähän kätkeä, koska muuten näyttää vaan siltä että on lihonut ja ei osaa pukeutua 😀 Eri asia ehkä sitten kun tämä jossain vaiheessa ehkä muodostuu sellaiseksi söpöksi vauvamahaksi. Mutta ei niihin kehonkuvan muutoksiin silti pää aina taivu mukana, kasvaneet rinnat ovat kipeät ja oudot, haluaisin omat pienet rintani takaisin. Eikä vielä ole päästy edes mihinkään suonikohju/raskausarpiaikaan. Ja jokainen joka sanoo että eihän näillä ole mitään väliä, se vauva korvaa sitten kyllä kaiken, niin voi rauhassa minun puolesta mennä itse pukeutumaan säkkiin loppuelämäkseen. Ei tietenkään raskausarpi tai vauva ole keskenään verrannollisia asioita, mutta se miten minun pääni yhtäkkiä sopeutuu siihen kun vartaloni näyttää toiselta kuin mitä se on koko elämäni tätä ennen näyttänyt, ei ole pikkujuttu. Eikä sitä tunteeko itsensä kehossaan hyväksi vai ei pysty ulkopuolelta määrittelemään. 

Mutta tämänkin on kerrottu helpottavan ajan kanssa kun pahoinvointi helpottaa ja esim. vauvan liikkeet alkavat tuntua. Sitten ehkä paremmin ymmärtää olevansa todella raskaana eikä sairaana 🙂 Ja lakkaa yllättämästä itsensä peiliin katsoessa ajatuksesta että hemmetti, tuolle mahalle on tehtävä jotain. 

Fyysisen suorituskyvyn putoaminen ottaa päähän. Itselle tuli yllätyksenä se, kuinka nopeasti alkaa hengästyttää ja ei vaan jaksa. Tämä tapahtui jo jossain viikolla 8. Hetken vakavissani epäilin keuhkoemboliaa tai että nyt se prolaboituva mitraaliläppäni on lopullisesti pettänyt, kun juoksulenkit oli vaan pakko vaihtaa kävelylenkeiksi eikä viidennen kerroksen pukuhuoneeseen enää vaan päässyt ilman hirveää vinkumista ja puhkumista. Oikeasti tämä hetken aikaa huolestuttikin vaikka hyvin tiedän esim. verivolyymin kasvavan jo ensimmäisen kolmanneksen aikana. Onneksi kavereilla esiintyi samantyyppistä ongelmaa, muuten olisin ollut jossain ensiavussa harva se päivä. Yksi työkaveri tosin kuvaili olleensa elämänsä kunnossa koko raskauden ajan, että näitäkin ilmeisesti on. Tämä on jossain määrin ehkä helpottamaan päin tai olen vaan löytänyt ne lajit jotka eivät tunnu niin pahalta. 

Tunteet ovat pinnassa. Aiemmin ylpeilin sillä, etten ole kovin herkkä hormonaalisille mielialamuutoksille. Hah. Mutta in my defense, en aiemmin ollutkaan. E-pillerit, kierukka, ei juuri koskaan PMS-oireita, IVF-lääkkeet melko ongelmitta… joten tämä raskauden aiheuttamat mielialaongelmat tulivat aivan puskista. Pääsääntöisesti olen perustyytyväinen ihminen, mitä epäilemättä tätä blogia lukiessa on vaikea uskoa. Kaveri varoitti alkuraskauden 3 kk kestov***tuksesta ja ilmeisesti muiden mielestä olen jo nousujohteisesti selviämässä siitä pois 😀 Mutta kieltämättä itsellekin on ollut ajoittain vaikeaa se, ettei halua ajatella raskautta tai ajattele sitä kovin positiivisesti. Että tuliko tässä tehtyä nyt vaan kolossaalinen virhe, etenkin kun arvoin koko projektiin lähtemistä aika huolella. Mutta, muistan ihan alussa ajatusten olleen hyvinkin positiivisia ja jollain tavalla jutelleeni alkiolle jo, ennen kuin pahoinvointi tuli ja katkaisi sen. Että ehkä tämä tästä, viime yönä näin unta juuri syntyneestä vauvasta ja se oli poika ja rakastin sitä valtavasti 🙂

Otsikko olennaisimmat kuulumiset jo kertookin eli sen jälkeen kun raskaustestin tein ei ole yhtäkään ns. normaalia päivää nähty. Tiedän kyllä että asiat voisi olla tuhat kertaa huonommin ja olen äärettömän kiitollinen ettei tämä näytä tämän pahemmaksi menevän, mutta silti aavistuksen ärsyttää kun MeNaisissa Krista Kosonen kertoo että vaikeinta raskaudessa on ollut alkoholin kateus. Jep, tiedän itsekin avautuneeni tästä aiemmin, mutta se oli ennen kuin mulle selvisi mitkä kaikki muut asiat voi olla perseestä raskausaikana. 

Kantava teema tuntuu olevan, että kun yhdestä vaivasta pääsee eroon niin toinen tulee tilalle niin saumattomasti ettei uskoisikaan. Pahin pahoinvointi on ehkä hellittänyt nyt rv 14, mutta tilalle on tullut kyllä armoton närästys joka tekee olon kokolailla yhtä huonoksi. Olen luontaisestikin vähän korkeasykkeinen ja saan helposti lisälyöntejä ja nämä on ovat myös vähintääkin tuplaantuneet tässä viime aikoina. Osa huonosta olosta voi johtua myös matalista verenpaineista, kesken työpäivän mitattuna töissä sain kunnioitettavat 84/59 mittariin. 

Joten pahan olon diagnostinen vuokaavio etenee näin x monta kertaa päivässä:

– nälkä? onko syömisestä yli 2h – syö ensin

– ei auttanut – söitkö liikaa? ähäkutti, sitten ei auta mikään. et syönyt liikaa ja silti paha olo – vielä edelleen nälkä vai närästääkö? ota Rennie. Jos auttaa, ei ole enää nälkä. Tosin Rennie auttaa ehkä just sen aikaa kun sen imeskely kestää, mutta voi olla ratkaisevat 15 min esim. unen päästä kiinni saamiseen.

– ei mikään näistä – tuntuuko ettei jaksa seistä, sydän hakkaa ja huimaa? aamu? voi olla matala verenpaine. syö vähän salmiakkia ja koita nostaa jalat ylös. Joskus toimii kuin ihme!

Summa summarum, aikamoista taiteilua. Ongelmahan tässä on se, että kaikkeen näistä tekisi ekana mieli koittaa syömistä ja onkin kehittynyt kroonisesti huono oma tunto painon noususta, etenkin kun nyt on vihdoin päästy lomalle ja vihdoin on lämmin että voi syödä jäätelöä. Huoh. Joka päivä lupaan lopettaa ja joka päivän sorrun. Vaikka en kai nyt niin erilailla syö kuin ennen, mutta ne parikin kiloa tuntuu oudoilta kun on tottunut olemaan kokolailla samassa painossa aina tai ainakin itse jotenkin paremmin kyennyt säätelemään syömisiään. 

Kaikki tämä opettaa ymmärrystä toki. Aiemmin en ymmärtänyt, että mikä siinä raskaudenaikaisen painonnousun estämisessä nyt on niin vaikeaa – syöt vaan normaalisti ja jatkat liikuntaa. Noh, nyt ymmärrän. Ja tuntuu että tämä kaikki koettelee sitä paljon puhuttua tahdonvoimaa ihan hirmuisesti – ettei syö vaikka on paha olo, lähtee lenkille vaikka on paha olo, koittaa jatkaa elämäänsä vaikka on paha olo. 

Pikkuhiljaa alan asennoitua siihen että seuraava normaali päivä nähdään ehkä joskus ensi vuonna – tai siitä vielä joskus kauemmin kun olen kuullut että ne imetyshormonit tekevät myös aikamoisia tepposia…