Kahvittelijan kautta eksyin lähimutsin avautumiseen superäitiydestä ja kirjoitus sisälsikin jo monia ajatuksia, joita itsellekin tuli mieleen. Mutta kyse oli siis siitä, kuinka nykyään on normaalimpaa julistaa olevansa paska mutsi ja katsoa vähän kulmien alta niitä, joilla sattuu syytä tai toisesta menemään paremmin. (Poliittisesti korrekti versio olisi sanoa erilailla, ei paremmin suinkaan.)

Mutta hei haloo nyt oikeasti! Kaks pointtia. Ensin sanottakoon pois alta, että ihan varmasti kannatan kaikkien äitimyyttien tuulettamista, sehän minua tässä hommassa on kaikkein eniten koko ajan ahdistanutkin. Ja se, että Suomeen tuntuu mahtuvan vain yksi ”oikea” tapa olla äiti kerrallaan. Mutta kun näitä juttuja kuulee, niin aina välillä herää ajatus että tekikö mummi näin? Tai oma äitini? Ja vastaus on, ei varmasti tehnyt, koska ei vain ollut aikaa – ja ihan kelvollisia aikuisia niistäkin lapsista tuli. Oikeasti, lapset voivat leikkiä varmaan myös keskenään? Lapsi nauttii tietysti aikuisen jakamattomasta huomiosta, mutta tarvitseeko lapsi sitä jatkuvasti kehittyäkseen tasapainoiseksi aikuiseksi? Veikkaanpa, että ei. Että lapselle voi olla hyödyllistäkin oppia, että joskus maailmassa on tosiaan pakko ensin tyhjentää astianpesukone ja vasta sitten pääsee syliin, eikä siitä kannata vanhemman syyllistyä.

Jos olisi yhteiskuntatieteilijä, pystyisi varmaan paremmin pohtimaan sitä, kuinka ainutlaatuinen tilanne maailmassa on se, että vanhemmilla on näin paljon aikaa ja resursseja keskittyä vähäiseen määrään lapsia. Oikeasti, miettikää nyt. Ei koskaan missään maailmanhistoriassa ole ollut mahdollista olettaa, että vanhemmat käyttävät tuntikaupalla päivässä aikaa ihan vain ”antaakseen laatuaikaa” lapsille. Ennen tehtiin yhdessä arkiaskareita ja se oli laatuaikaa.

Kyse on samasta jatkumosta, josta kaverini kommentoi että se on ihan turha kuvitella, etteikö akateemisen kolmekymppisen naisen raskaaksi tulemista tulisi helvetillinen projekti. Me olemme tottuneet työelämässä tekemään ja kyllä, suorittamaan kaiken hyvin ja loppuun asti. Ja se alkaa jo siitä raskaaksi tulemisesta, mikään ”tulee jos on tullakseen” on niin nähty ettei onnistu, jos yrittäminen vie enemmän kuin kolme kuukautta. Ja sitten alkaa se raskauden suorittaminen, neuroottinen ruokalistojen vahtiminen,  uimahallin välttely, kestovaippamerkkien vertailu ja niin edelleen. Joten mitä voi odottaa sitten kun päästään siihen lapsuuteen?

Voi kun toivoisin, ettei tätä kaikkea tarvitsisi suorittaa. Että tämä olisi vain osa elämää.

Toinen juttu on sitten muistaakseni Sex and the city-blogin kautta lukemani juttu, jossa oli strategia seksistisen paskan tunnistamiseen. Nimittäin aina kun kohtaa jonkun ilmiön, voi kysyä itseltään tekevätkö miehet sitä? Jos vastaus on ei, kyseessä on luultavasti seksistinen paska. Tässä on vähän sama juttu. Ahdistuvatko miehet näistä? Eivät varmasti. Tai edellä viitaten, olisiko mummi ahdistunut? Luultavasti ei.

Yritän tässä nyt ehkä sanoa siis sitä, että minun mielestäni tämä ”heh, meitsi onkin vaan tällainen paskamutsi”-ajattelutapa on vain sen supermutsiuden kääntöpuoli. Eihän kukaan voi julistautua paskamutsiksi, jos joku ei ole määritellyt mitä siihen supermutsiuteen vaaditaan. Niiden standardien ääneen sanominen ja välttely on askel oikeaan suuntaan äitimyyttien purkamiseen, mutta ollaan vielä kaukana siitä ajasta kun meillä ei olisi tällaisia ihmeellisiä muka jossain yhteisesti päätettyjä standardeja siitä, minkälainen hyvä äiti on. Kuten joku tuolla kommenteissa totesi, ainut kriteeri tulisi olla se, kasvaako perheessä onnellisia ja tasapainoisia lapsia ja tuleeko näistä onnellisia ja tasapainoisia aikuisia. Eikä niinkään keskittyä siihen, millä välineillä näihin tavoitteisiin päästään.

Joten kasvatusfilosifiani tästä eteenpäin, jos niitä lapsia sattuu tulemaan, on WWMD – what would mummi do.