Mitä tehdä, kun mies ilmoittaakin että haluaakin lapsia? Klaudia ja Ben viettävät täydellistä nuorenparin elämää Manhattanilla matkustellen ja uusia ravintoloita kokeillen, panostaen täysillä uraan ja spontaaneihin viikonloppumatkoihin. Kunnes Ben innostuu tuttavaperheen lapsesta niin paljon, että haluaa oman, vaikka kummallekin oli koko parisuhteen ajan selvää, että he ovat child free eivätkä childless.

Onneksi oli loma, voi lukea kevyempääkin kirjallisuutta. Kun mielessä pyörii joku asia, niin lomakirjallisuuskin tuntuu valikoituvan tiettyyn suuntaan… vaikka en yleensä chick litin suurin fani ole, niin en voinut olla tarttumatta tähän. 

Alkuun innostuin kirjasta paljonkin. Klaudia käy läpi varmasti jokaisen miehen viivystysstrategioita, kun nainen ilmoittaa haluavansa lapsen. Sanoako, että haluaa,  mutta ei nyt ja koittaa pelata aikaa kunnes aika hoitaa tehtävänsä? Käyttää salaa ehkäisyä ja syyttää luontoa? Olla puhumatta koko aiheesta ja toivoa, että se on vain vaihe? 

Hassuahan tässä on tietysti se, että jos roolit olisivat kirjassa toisinpäin, ei olisi edes koko kirjaa. Vai kuka jaksaisi lukea koko romaanin kariutuvasta avioerosta, uusista suhteista ja lopullisesta yhteenpaluusta vain siksi, että kolmekymppisen naisen biologinen kello alkaa tikittämään ja sen vuoksi nainen painostaa miehen parisuhdekriisiin ja eron partaalle?

En tiedä miten itse suhtautuisin, jos parisuhteen perustana olisi yhteinen sopimus lapsista, puoleen tai toiseen, ja toinen puolisko sitten tätä haluaisikin muuttaa. Petetyksi varmasti tuntisin itseni. Lähipiiristäkin tiedän ainakin yhden parin, joka kävi lähellä eroa tosielämässäkin tällaisessa tilanteessa.

Yhteiskunnassamme ilmeisesti edelleen naisten oletetaan haluavan lapsia niin paljon, että kaikki keinot ovat sallittuja. Tietysti tässä on biologisiakin rajoitteita, miehillä nyt on peliaikaa asian suhteen enemmän. Itselläkin joskus tuntuu tätä asiaa vatvoessa että kaikki odottavat minun päättävän jotain lapsista ja pitävän selviönä sitä, että jos miehen päätöstä jäädään odottelemaan, ihmiskuntaa voi samantien pitää kuolleena. Toki tässä saattaa olla syvällinenkin viisaus sisällä, ehkä näin todella on. Stereotypioita tai ei, ne tuntuvat kuitenkin olevan naisia, jotka enemmän tai vähemmän hellävaraisesti tönivät miehiä muuttamaan yhteen, kihloihin, naimisiin… ehkä naisten rooli vain on ”nalkuttaa” niin kauan, että asiat tapahtuvat, jotta ihmiskunta jatkuisi 🙂

Entäs se kirja sitten, toiko se vastauksia? No eipä ei. Petyin kirjaan siinä vaiheessa kun kävi ilmi, että tarkoitus on kuvata vain enemmän rakkaustarinaa ja kirja siihen päätyikin kun Klaudia ja Ben palaavat yhteen. Ben toteaa, ettei halua lapsia, jos ei saa niitä Klaudian kanssa ja Klaudia haluaa Benin takaisin niin paljon, että on valmis hankkimaan lapsen. Mutta mitä sitten tapahtuu? Miksei kirjailijalla ollut rohkeutta vastata kirjan ainoaan tärkeään kysymykseen – kannattaako hankkia lapsi jos se on ainut tapa pitää elämäsi rakkaus?