Kuinka paljon oikeasti urheilen?
Mua jo melkein naurattaa, että tätä nykyä kaikki mun postaukset alkaa linkkauksella jonkun toisen blogiin.
Kuumepöpö yllätti lapseni ja olimme eilen lepuuttamassa kotona. Oli kerrankin aikaa lueskella blogeja, kun pieni potilas tuhisi kainalossa. #someäiti vauhdissa, totta tosiaan.
Mutta asiaan. Eilen aikani kuluksi muokkailin ja valitsin myös kuvia muutamaan postaukseen, jotka ovat jo hyvän tovin pyörineet mielessäni ja ajattelin nyt vihdoin niihin tarttua. Sitten luin Saran kirjoituksen ’Mikset antaisi heti 100%’.
Olin juuri ollut aikeissa kirjoittaa siitä, miten ihmiset – hyvin läheisetkin sellaiset – ajattelevat, että treenaan hillittömiä määriä. Sara on postauksensa perusteella siinä mielessä onnellisessa asemassa, että häneltä tätä tultiin sentään tiedustelemaan kasvotusten. Minä kuulen usein, että minun treenimääriä tiedustellaan kuiskaillen, kun minä en ole paikalla mm. mieheltäni.
Mua jotenkin kummastuttaa, että koska olen ikääni ja äitiyteeni nähden (olen rivien välistä ymmärtänyt näiden olevan jonkinlainen faktori) hoikka ja hyvässä kunnossa on ihmisten ensimmäinen ajatus, että tässä täytyy olla jotain sairaanloista tai pakonomaista. Minä olen ehkä sairaudentunnoton ortorektikko, joten kysytään nyt varoiksi siltä, joka kanssani arkea jakaa. Viimeksi kuulin näin käyneen pari viikkoa sitten, kun mieheltäni oltiin tivattu, että sanoisi nyt rehellisesti kuinka paljon minä treenaan ja käyn salilla.
Mies vastasi rehellisesti: Paljon vähemmän kuin luulisi.
Kirjoittelin marraskuun lopussa suhteestani kuntosaliin. Olen täysin samaa mieltä kuin Sara omassa postauksessaan – kunnon ylläpitäminen ja jopa kehittyminen ei vaadi niin paljoa kuin ajatellaan. Laatu korvaa ehdottomasti määrän. Lapsen kanssa tämä korostuu – kun liikkumaan pääsee arjen sanelemana harvakseltaan, haluaa siitä ajasta ottaa kaiken irti.
Itse koen, että oma kehitykseni tyssäisi liikaan treenaamiseen. Tällä iällä kehoni jo kertoo, että kolmekin kertaa salilla viikossa alkaa olemaan liikaa (etenkin tässä elämänvaiheessa, kun treenaaminen ei ole elämän ja kehon ainoa kuormittaja). Keho ei enää palaudu – ja kun ei palaudu, ei kehity. Minä tarvitsen sopivan rytmin lihaskuntoa ja aerobista. Jos käyn salilla, on seuraava kerta ehdottomasti vaikkapa uimista tai lenkki. Tiukan jalkatreenin jälkeen en juokse, sillä se olisi kamalaa, siksi valitsen usein uimisen tai kunnollisen venyttelyn.
Eli vastaus siihen kuinka paljon todellisuudessa liikun: todella vaihtelevasti. Joskus on useampia viikkoja, kun en ehdi tai jaksa tai ei muuten vain huvita tehdä juuri mitään. Sitten on viikkoja, jolloin liikun enemmän, mutta silloinkin on viikossa useampi lepopäivä. Kun tekee kunnolla silloin, kun tekee, ei tarvitse koko ajan rehata.
Ja miksi sitten pysyn hoikkana? Koska geenit ja koska kuuntelen kehoani.
Osaan syödä tarvittaessa fiksusti. Mitä vähemmän liikun, sitä fiksummin ja terveellisemmin syön. Toisaalta taas syön todella holtittomasti. Mussutan jotain herkkua lähes päivittäin, mutta en koskaan vedä övereitä. Rakastan pizzaa ja pastaa, mutta yhtälailla rakastan hedelmiä, erilaisia salaatteja ja keittoja. Tässä hommassa auttaa liikkuvainen elämäntapa ja ne geenit. Kun aineenvauhdunta pysyy lähtökohtaisesti vilkkaana, voin syödä huolettomasti. Ja jos tässä jotain pitäisi vinkata: kuuntele kylläisyyden tunnetta – lopeta, kun olet kylläinen. Ei kannata vetää ruokaa napaan niin, että tulee huono olo.
Siihen nähden, että äitini on kertonut lähteneensä kolmannen lapsensa kanssa synnäriltä 45 kiloisena (hän on minua reilut 10cm lyhyempi, joten ihan ok painoisena noin suhteutettuna) ja että isäni nuoruuden nahkatakki ei mene ylleni hartioista, olisi mun mielestä ihme, jos minä olisin mörssäri. Miten voisin olla, kun olen kahden suhteellisen ”pieniluisen” ihmisen lapsi.
Tämä postaus lähenee jo nälkävuotta, mutta ne treenimäärät. Niihin en osaa sanoa mitään, sillä en laske enkä pidä kirjaa. Joskus viikossa on nippanappa 1 lenkki, sali tms. (ja jos valita pitää, valitsen lenkin ennemmin kuin salin) ja joskus 5. Se, mitä teen riippuu todella paljon jaksamisesta ja arjen tilanteesta sekä sen sallimista mahdollisuuksista. Joskus lyhytkin lenkki on parempi kuin ei lenkkiä ollenkaan. Joskus yhdessä miehen kanssa päätetään jäädä vain makoilemaan kainalokkain sohvalle, koska ehtiihän sitä myöhemminkin.
Mukavaa lauantaita!