Blogi/somekuplan ällötystä
Luin Sarandan kirjoituksen blogien ekologisesta jalanjäljestä. Muistelin, että olen kirjoittanut drafteihin hieman aihetta sivuten useamman postauksen itsekin, mutta jättänyt ne sitten kuitenkin julkaisematta. Ajatellut ehkä, että kun tässä nyt itsekin epäsäännöllisen säännöllisesti kirjoittelen, niin ammunko ne julkaisemalla samalla myös itseäni jalkaan.
Kiitos Sarandalle hyvästä keskustelun aloituksesta – tässä on hyvä hiihtää nyt perässä.
Kaivoin aiemmat kirjoitukseni drafteista ja päätin hieman jalostaa niitä.
Loppukesältä löytyi kyhäelmä hieman samanlaisin aatoksin kuin Sarandallakin. Pohdin silloin kovasti mihin suuntaan blogiani lähtisin viemään vai veisinkö enää yhtään mihinkään suuntaan. Ymmärsin ja ymmärrän edelleen, että mikäli haluaisin lähteä tätä oikeasti kehittämään, niin se vaatisi täysin toisenlaista otetta ja siihen en taida olla valmis.
Toisenlaisella otteella tarkoitan, että minun pitäisi ahkerammin markkinoida ja pitää esillä tätä, alkaa etsimään aktiivisemmin kontakteja, verkostoitua, tehdä ahkerammin yhteistyöpostauksia, käydä erilaisissa tapaamisissa ja tapahtumissa puhumassa tyhjänpäiväisyyksiä jne.
Pohdin loppukesällä luonnoksissa, etten edelleenkään lähde luomaan mitään hahmoa itselleni. En suostu karikatyyriksi itsestäni. En tarinallista blogia, enkä ryhdy mihinkään elämän projektiin, jota voisitte seurata. Elämä on matka ja yhden sortin projekti sinällään ja siinä on jo riittämiin seuraamista niille, joita se sattuu kiinnostamaan. Aito on sana, jota haluan vaalia. Tuntuisi jotenkin lähtökohtaisesti typerältä alkaa provosoimaan täällä tai kirjoittamaan klikkiotsikoita. Olen järkevä, itseni kanssa hyvässä tasapainossa elävä ja monia näkökulmia pohtiva ihminen elävässä elämässäkin, haluan olla sitä myös täällä blogissani.
Mutta se blogikupla:
En tiedä vanhenenko vai mikä on, mutta kaikenlainen pinnallisuus ja tekemällä tehty ällöttää. Se on oikeastaan ällöttänyt mua aina, mutta ihan viimeistään tämän blogitouhun myötä. En pysty lopettamaan mieleni sisäistä paheksuntaa, kun näen, miten ihmiset suorittavat elämää. Suorittavat hauskanpitoa, treenaamista, parisuhdetta, perhe-elämää – lavastavat. Olen luvannut itselleni, etten putoa tuohon ansaan. Joskus blogia kirjoittaessani tajuan kyllä, miten helppoa se olisi.
Olen aina ollut yhtä suu ympyränä, kun olen vapaalla ja näen, miten joku istuu hieman muista sivussa. Minä mietin, kuinka harmi, jos hänellä ei ole hauskaa. Pohdin, pitäisikö käydä juttelemassa ja vähän piristämässä, kun hän näyttää niin yksinäiseltä ja vaisulta. Sitten katson hänen some-profiiliaan, jossa hän hehkuttaa, että nyt on elämänsä bileet käynnissä. Katson luurin yli nurkassa kyhjöttävää hahmoa ja uudelleen profiilia ja mietin, että nyt en ihan tajua.
Samanlainen efekti mieleni sisällä syntyy, kun olen ollut ihan ok bileissä. Ei nyt mitään tajunnanräjäyttävää, ihan mukavaa, perussettiä. Seuraavana päivänä katson kännykästä ja kaikki hehkuttavat, miten #mygirls oli yössä ja #ilovemylife #partyyyy jne. Mietin, olinko ainoa, jonka mielestä bileet olivat vain ihan ok. Onko ongelma vain minussa, jos en nyt ihan lähtisi sanomaan, että eilinen oli parasta elämässäni, vaikka siis ehdottomasti olikin mukavaa nähdä ja olla yhdessä? Mutta että #sofreakingawesome ja #universumitaisijuuriräjähtää.
En pystynyt pitämään kriittisyyttäni kokonaan aisoissa edes ihka ensimmäisellä blogitapaamisellani muutama vuosi sitten. Olin oikeasti äimänä siitä kuinka ihan fiksunoloiset ihmiset juoksevat ilmaisten tuotteiden ja giftbagien perässä. Olen ollut vessassa puuteroimassa nenääni, kun eräs suosittu kierrätysblogia pitävä hahmo on kertonut kanssaihmiselle vieressäni kahmineensa laukkuunsa kaiken, minkä näytteillä olleista tuotteista (ja vähän muistakin) suinkin käsiinsä sai. Ja minua ällötti. Kahmia nyt itselleen tarpeetonta tavaraa vain, koska sitä ilmaiseksi saa. Mikä ihmisiä vaivaa?
Tuon jälkeen olen parhaani mukaan vältellyt turhanpäiväisiä, markkinavoimaisia blogitapahtumia – ainoat miittingit, joihin olen osallistunut ja tulen osallistumaan ovat niitä, joissa ihmiset kohtaavat aidosti tai ainakin niin, että järki pysyy päässä. Ja kun sanon, että kohtaavat aidosti – kyllä, materialismin ja kohkaamisen lisäksi vihaan pinnallista, hymistelevää ihmisten kohtaamista ja turhanpäiväistä selkään taputtelua.
Tässäpä näitä ajatuksiani. Tiedän, että siellä ja täällä on ihmisiä, jotka ajattelevat samoin. Toivottavasti tämä leviäisi hieman laajemmallekin blogien keskuudessa. Vähintäänkin uskallettaisiin ääneen myös kyseenalaistaa. Olen aiemminkin sanonut, että mikään ei muutu vaikenemalla.