Ryhdyin kommentoimaan Juliaihmisen Parkkeeraaminen on liian halpaa keskustassa-postausta. Pitäisihän se jo tietää, että kiireessä (ja tunteella) ei synny kuin kusipäisiä lapsia, mutta ehkäpä sieltä joku aiheesta kiinnostunut ja valpas tyyppi pystyi onkimaan edes vähän sitä mitä oikeasti yritin sanoa. 

Ehkäpä juuri tämän pohjalta jäin pohtimaan, että on tämä netissä kommentointi ja mellastaminen metkaa hommaa. Tosin tämä sama aihe on tapetilla myös työssäni – siellä kylläkin yritän kertoa muille, miten netissä tulisi toimia, mikä on hyvän tavan mukaista ja mikä menee jo rikoksen puolelle sekä selvittelen niitä sotkuja, joita somessa on saatu aikaiseksi. Mutta koska en työtäni halua tänne liiemmin tuoda, niin keskityn tässä ensimmäiseen eli nettikeskusteluihin noin yleensä. 

Itse tykkään keskustella asioista. Ja paljolti juuri siksi kuten tässäkin tapauksessa, että sain oikeasti uusia ajatuksia, näkökulmia ja jopa ihan oikeaa tilasto/tutkimustietoa, jota en itse ole tullut silmäilleeksi. Joskus – tai aika useinkin – on hauskaa haastaa itseään ja omia mielipiteitään, sillä ymmärrän ihan hyvin, että minun mielipiteeni on vain yksi ja sekin rajallinen, koska sellainen ihmisen käsityskyky on. Tykkään myös välillä (myönnetään nyt ihan reilusti) heittää vastakkaista argumenttia haastaakseni toista osapuolta. Toisinaan silloinkin, kun en itse edes ole eksaktisti vastakkaista mieltä, mutta ihan vain haastaakseni toisen tiukkaa kantaa. Ehkä joku ymmärtää mitä tarkoitan?

Sen olen kuitenkin huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä tietoisemmaksi tulen omien tietojeni ja näkemysteni rajallisuudesta. Red hot chili pepperskin sen laulaa: the more I see, the less I know. Tai pitäisikö sanoa, että mitä vanhemmaksi tulen sitä tietoisemmaksi tulen siitä, että (mielipide)keskustelut ovat aina moniäänisiä ja minun näkemykseni ja ajatukseni on vain yksi osa kaikkea tätä ajatusten merta – kokonaisuus on jossain kaikkien erilaisten ihmisten ja mielipiteiden välissä. Siksi on myös hassua pitää omia ajatuksiaan absoluuttisina tosina. Ja se jos mikä korpeaa ihmismieltä – kun tajuaa, ettei oikeasti pysty ymmärtämään kaikkea, koska juuri mikään ei ole niin mustavalkoista eikä läheskään aina helppoa ja yksioikoista. 

Yksi asia (vähintäänkin) nettikeskusteluissa mua kuitenkin häiritsee. Ja se on juurikin se, että se tapahtuu netissä. Mä pidän niin paljon enemmän kasvokkain ja puheella käydyistä keskusteluista. Keskustelu ja jopa väittely on tällöin mun mielestä niin paljon hedelmällisempää, polveilevampaa ja kaikin puolin inhimillisempää.

Kasvokkain mukaan tulevat ilmeet, eleet ja katseet sekä kaikki muu, mistä voi päätellä vaikkapa sen kuinka tosissaan toinen on ja milloin silmäkulmassa on pientä pilkettä. Silloin jää myös paljon enemmän tilaa oikeille oivalluksille, ymmärrykselle ja sille, että asiat voidaan käydä loppuun asti hyvässä hengessä ja väärinkäsityksiä oikoen tai vähintäänkin kättä paiskaten, että ei muuten yhtään ymmärretä tässä asiassa toisiamme, mutta mahtavaa vääntämistä.

Netin ongelma tiivistyy mun mielestä enemmän kuin osuvasti tähän:

Nettikeskustelussa voidaan pelata oikeastaan vain sanoilla ja kuvilla. Ja hymiöillä, jotka nekin voi jokainen ymmärtää halutessaan (ja tavallaan ihan ymmärrettävästi) väärin – sovinnon elkeenä tarkoitettu hymiö voikin toisen mielestä olla ivallinen. Vähän turhan napakasti kirjoitettu kommentti ymmärretään hurjana kritiikkinä, vaikka sitä ei pohjimmiltaan sellaiseksi tarkoittanutkaan. Pienikin ajatusvirhe saattaa nousta täysin käsittämättömiin mittasuhteisiin, kun kasvotusten tämäkin olisi aika nopeasti korjattu. Nettikeskustelussa on myös helppoa vajota jonkin asteiseen autismiin ja jäädä jankkaamaan jotain pilkkua tai pilkun vierestä. Ja kun argumentit loppuvat, niin heitetään natsikortit pöytään.

Oma lukunsa on vielä nimettöminä huutelijat. Itse olen valinnut kommentoida, jos nyt ylipäätään kommentoin, omilla kasvoillani – silläkin uhalla, että välillä sitä miettii että kannattiko tai joku ymmärtää mut aivan väärin, tahattomasti tai tahallisesti. Tässäkin asiassa jokainen mokaa joskus – nimellään tai ilman. 

Sitä en kuitenkaan jaksa ymmärtää, että ollaan ilkeitä. Ja vielä vähemmän silloin, kun sitä ollaan nimettöminä. Suoranainen vihapuhe on sitten vielä erikseen. Välillä mua ihan naurattaa, jos joku nimimerkin takaa kritisoi ja öyhöttää, että kummastahan tämäkin keskustelu sitten kertoo enemmän – siinäkin tapauksessa että oma mielipide oli hieman huolimattomasti muotoiltu tai jossain määrin provokatiivinen. Koen ainakin itse sentään kestäväni sen, että aina ei mene ihan putkeen. Ja kestän sen ihan omilla kasvoillani. Nimetön ei ehkä kestä..? En tiedä.

Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?