Viikonloppuna veljeni pojat olivat meillä kylässä. Tai pikemminkin kokohoidossa, sillä veli lähti työjuttuihin ja työjuttujen jatkoille. Meno oli melkoista noin perjantai-iltapäivästä aina lauantaihin, puoleenpäivään asti. Serkukset ovat keskenään kuin veljekset – voivat kaikki köpöttää ikä- ja pituusjärjestyksessä siten, että ohikulkijat voivat luoda meihin sääliviä katseita ja luulla, että olemme todellakin puskeneet tähän maailmaan kolme poikaa peräjälkeen. 

Työviikon jälkeen siis kipitimme ensin kauppaan ja sittenhän se ovi jo kävikin. Toinen meistä piti yllä ruokahuoltoa ja toinen lapsia hengissä. Kolmistaan nuo rasavillit toki viihdyttävät toisiaan ja pysyvät ihan kohtuu hyvin hengissäkin ilman suurempaan holhoamista, mutta kun yhden sijaan kämpässä viilettää kolme niin syntyyhän siitä myös kolme kertaa enemmän elämää ja ääntä ympärille.

Eli ensin murkinaa rinnan alle, jonka jälkeen lähdimme purkamaan ylitsevuotavaa energiaa ulos, puistoon. Ymmärrän nyt (olen oikeasti aina ymmärtänyt, yhdenkin kanssa tajusin), miksi useamman alta kouluikäisen lapsen äidit näyttävät usein, noh, äideiltä. Kun työviikon jälkeen saa raahauduttua kaupan kautta kotiin, ruokittua ensin lapset ja sen jälkeen ehkä itsensä, siivottua kaaoksen jäljet ja keittiönkin näyttämään taas keittiöltä, puettua (tai vierestä ohjeistettua ja seurattua) kolme lasta tamineisiin ja vielä ulos huushollistakin, ja pysymään tallessa ja jokseenkin järjissään kaiken keskellä, niin eipä siinä juuri ehdi nenää puuteroimaan ja korkkaria vetämään jalkaan – jos siis mielii pysyä jonkun vekaran vauhdissa.

Näin tyylikkäästi hiihdin minä. Ensimmäiset, etäisesti ulkovaatetta muistuttavat ryysyt niskaan, ihan sama mätsääkö värit ja kuosit. Ja kyllä, olen hississä yksin, sillä lapset menivät jo. Eli kaikessa karmeudessanikaan en pysynyt heidän perässään – juoksisivat jo varmaan Kampissa asti, jos olisin jäänyt mallailemaan peilin eteen ja miettimään järkevämmin pukeutumistani. (Muun muassa collegehousujeni alla on farkut, en ehtinyt ottamaan niitä alta poiskaan).

Kaikesta huolimatta noita palleroita rakastaa enemmän kuin mitään tässä maailmassa. Juoksin riemusta kiljuen hippaa heidän kanssaan ja olin illalla onnellinen siitä, että he kaikki viettivät kanssamme puolet viikonlopusta. Ja kyllä, olin myös onnellinen, kun he lopulta sammuivat yksitellen siskonpetiin. Mutta että joka päivä, joka ikinen päivä..? Hmmm. Ehkä sen jaksaa, sillä hyvät hetket peittoaa aina lopulta huonoimmatkin. Ja myös, jos saa välillä olla myös vain ja ainoastaan aikuinen, ihan oma itsensä. Niin me teimme. Kun lapset olivat lauantaina iltapäivällä vihdoin hyvässä hoivassa – veli hakenut omansa ja omani haki isänsä, niin me 1. nukuimme 2. ryhdyimme aikuisiksi: