Musturboitko?
Elina Tanskanen Hesarissa siitä kirjoitti, musturboinnista. Artikkelin lähetti työsähköpostiini hyvä työkaverini naapurihuoneesta, sillä olemme puhuneet tästä ilmiöstä viime aikoina paljon. Artikkeli nauratti melkein ääneen (vaikkei aihe oikeasti, vakavasti otettuna ole yhtään hauska), sillä musturbointi on arkipäivää naisvaltaisella alalla ja varmasti ihan työpaikalla kuin työpaikalla, oli naisia tai ei. Niitä vilistää täällä meilläkin, valitettavasti. Ja tarkemmin kun mietin, niin törmäähän musturbointiin ihan joka puolella, myös vapaa-ajalla.
Aiheesta löytyy tarina myös muun muassa täältä. Ja niille, jotka eivät jaksa avata kumpaakaan linkkiä ja lukea alkuperäistä juttua (tai eivät jaoista päätellen ole törmännyt tähän jo facebookissa tai muualla sosiaalisessa mediassa) niin se menee referoiden näin:
”Onko lähipiirissäsi pingottuneesti ja kireän oloisesti käyttäytyvä ihminen, jonka lauseet alkavat sanoilla ”pitäisi”, ”täytyy” ja ”on pakko”? Hän on mitä todennäköisimmin musturboija. Anglo-latinalaisessa termissä yhdistyvät sanat must (pakko) ja disturbare (häiritä), joten sen voi tulkita tarkoittavan esimerkiksi pakolla häiritsemistä. Koska sanaa ei ole suomennettu, ehdotan vapaaksi käännökseksi itsekyykytystä.
Itsekyykytys on yleisyydestään huolimatta edelleenkin tabu. Ihminen kuvittelee, mitä kaikkea hänen pitäisi olla ja tehdä eri elämänsä osa-alueilla ollakseen juuri sellainen kuin hänen odotetaan olevan. Erittäin tavallisia ovat myös toisten kyykytysfantasiat. Niissä yksilö heijastaa omaa itsekyykytystarvettaan muihin miettimällä, mitä kaikkea näiden muiden pitäisi olla ja tehdä ollakseen riittävän hyviä ihmisiä.”
Ei hyvä. Olen miettinyt paljon, mistä tarve sanella tai suorittaa elämää, itseään ja jopa muita nousee. Mistä nousee niin suuri tyytymättömyys joko itseen tai muihin tai pahimmillaan molempiin ja lisäksi melkein kaikkeen muuhunkin ympärillä niin voimakkaasti, että tunteeseen jumittuu. Jos mieli tuuttaa riittämättömyyttä, epäkohtia, pakkoja ja toisten ihmisten tekemisiä, mahdollisia virheitä ja mokia..huoh, sen täytyy olla uuvuttavaa. En osaa edes kuvitella paljonko syö energiaa, jos alituiseen valittaa ja stressaa ensin omia juttuja ja päälle jäpättää muillekin, mitä heidän tulisi tehdä, olla tekemättä tai itsessään ja toiminnassaan muuttaa.
Olen välillä huokaillut, kun kuuntelen näitä ihmisiä, joille kaikki tuntuu olevan huonosti, että hyvänen aika, mulla ei riittäisi edes aikaa kaiken kiireen keskellä kuin juuri ja juuri selvitä omasta elämästäni ja arjestani hengissä – mistä kaivaisin energiaa vielä mieleni pahoittamiseen ja muiden tekemisiin tai tekemättömyyksiin puuttumiseen?
Ja sitähän se Elinakin kirjoitti: ”Itsekyykytyksestä seuraa muun muassa epämääräistä pahaa oloa, alakuloa, uupumusta, ahdistusta, stressiä sekä psykosomaattisia oireita kuten unettomuutta ja ruokahalun vaihtelua. Itsekyykyttäjällä saattaa olla huomattavia ongelmia ihmissuhteissaan ja työelämässään. Hänen koko elämänsä voi pyöriä sen ympärillä, mitä hänen pitäisi olla ja tehdä, eikä mikään tunnu koskaan olevan täydellistä, vaikka kumppani tai esimies tolkuttaisi muuta. Pakonomaisessa muodossaan itsekyykytys haittaa vakavasti ilon, mielenrauhan ja nautinnon kokemista.”
Olen itse sen sorttinen, että pyrin löytämään epäkohtiin ennemmin vaihtoehtoisia keinoja tai lähestymistapoja kuin romahtaisin valittamaan tai kritisoimaan suureen ääneen. Koen valittamisen ja jumittamisen olevan jokseenkin luovuuden puutetta, ja kuten jo totesin uuvuttavaa ja regressiivistä. Työyhteisössä, niin kuin oikeastaan kaikessa elämässä, on mielestäni tärkeää välillä antaa anteeksi ja antaa olla, olla armollinen niin itselleen kuin muillekin. Toisekseen on hyvä osata avata suunsa oikeassa kohdassa ja mielellään rakentavassa hengessä. Kun asiat eivät pääse eskaloitumaan, niin luulisin ainakin, että niistä selviää vähemmällä.
Tunnistatteko ilmiön?’
Tätä siis mietin tänään. Pian mietin kauppalistaa ja viikonloppua.
