Edellisessä blogissani hivuttauduin treenikaapistani ulos kahden postauksen verran. Pitkän harkinnan jälkeen tosin. Olen tullut siihen pisteeseen, että voisin kai sitä vähän täälläkin raottaa. Olen ollut äärimmäisen huono (arka?) jakamaan ja kertomaan muille urheilustani ja treenaamisestani. Se on iso osa elämääni, voisi kai sanoa, että elämäntapa ja sen puolesta oikeastaan iso lohkare myös identiteettiäni. Urheilu on jotain, mitä olen tehnyt aina. Siis ihan aina. Suurinpiirtein siis siitä lähtien, kun olen omilla jaloillani seissyt.

Silti olen aina vähän nyrpistänyt nenääni siitä puhumiselle:

Ehkä nyrpistelen siksi, että se on niin luonnollinen osa minua ja elämääni, ettei se sikäli mielessäni ansaitse erityismainintoja. Tai siksi, että nykyään on niin hip olla urheilullinen (ja jakaa tämä tieto ja tulokset), enkä halua missään nimessä niputtaa itseäni tähän porukkaan..? Ehkä tällä hetkellä kuitenkin suurin syy hiljaisuuteeni on se, että en missään nimessä halua vertailua. En yhtään tykkää naisten tavasta vertailla itseään muihin ja valinnaisesti joko itseinhota tai korostaa itseään ja omaa pätevyyttään tai pätemättömyyttään suhteessa muihin. Yksi vatsamakkara, raskauden jäljet, sixpackin puuttuminen, iso ja pullea hanuri tai lättätissit eivät ole kenenkään ihmisarvo. Siinä missä ei ole isot painot ja tuloksetkaan, ei pieni rasvaprosentti eikä viimeisen päälle treenattu kroppa.

Se, että joku nostaa minua enemmän, että jollakulla on pyöreämpi ja treenatumpi pylly kuin minulla. So what? Teen omaa juttuani, omista syistäni, en missään nimessä suostu stressaamaan urheilusta. Sinä päivänä, kun urheilu muuttuu suorittamiseksi, hampaat irvessä vääntämiseksi, voin laittaa sen tauolle, kunnes ilo ja tekemisen meininki taas löytyy. Maailmasta löytyy aina joku sinua kauniimpi, pätevämpi ja tehokkaampi. Ja varmasti kolikon toinenkin puoli eli se vähän laiskempi, tehottomampi ja harmaampi tyyppi. On niin monta tapaa katsoa asioita, että miksi edes pyrkiä optimaaliseen täydellisyyteen – eihän sellaista edes ole. Tärkeämpää on löytää itsensä näköinen elämä. Löytää asiat, joita rakastaa, joista nauttii ja joita vihaa ja inhoaa. Muuksi ei mun mielestä tarvitse taipua, vaikka toki uskon elämänmittaiseen oppimiseen ja ihmisenä kasvamiseen. Se, että elää itsensä näköisesti ei poista kasvua ihmisenä ja väistämätöntä muutosta, jota aika tuo tullessaan.

Niin ja miten minä siis urheilen. Monipuolisesti, fiiliksellä, paljon, yhdessä ja yksin, salilla ja ulkona, ympäri vuoden, tarkoituksellisesti ja tavoitteellisesti siinä missä hyötynäkin ja osana arkea, enemmän itseni kuin muiden vuoksi. Muiden vuoksi lähinnä siksi, että ilman liikuntaa musta tulee melko täysin sietämätön kiukkupussi. Olen hieman adhd-luonne, joten liikunta rahoittaa minua. Osaan olla myös liikkumatta, viikkojakin, mutta silloin siihen täytyy olla hyvä syy ja muuta puuhaa.

Nyt olen paljastanut itsestäni täällä enemmän kuin monelle. Eiköhän tämä puoli musta tosin näy ulospäin monellakin tavalla. Urheilu on mulle lähes meditaatiota – olen leijunut niin euforiassa kuin flowssakin, keksinyt paljon maailmasta ja tästä elämästä, muista ihmisistä ja ennen kaikkea itsestäni. Laittanut palikat oikeille paikoilleen ja mielen ojennukseen. Purkanut stressiä, rakkautta, iloa ja unelmia siinä missä turhautumista, hämmennystä, ärsytystä, surua ja muita isoja tunteita. Olen saanut vatsaa kutkuttavia ideoita, katsellut mielettömiä maisemia, ihmetellyt luontoa, kuunnellut linnunlaulua sekä tietysti paljon musiikkia ja tuntenut sanatonta onnea olemassaolostani sekä siitä, että voin liikkua, venyä ja paukkua – helposti ja välillä silkalla sisulla. Olen mennyt mukavuusalueella ja myös sen ulkopuolella, voittanut pelkojani, nähnyt rajani, yllättänyt jopa itseni ja koskettanut syvintä minussa. Ja miten se näkyy, no ainakin..

..tyytyväisenä naamana.. 

..ihan kivoina muotoina..

..lenkin varrelta noukittuina kukkina..

..energisenä menona ja verkkoalbumeittain kuvina: