Kävin itseni kanssa pitkään keskustelua siitä aionko todella julkaista tämän. En ole koskaan – ja tarkoitan todella, etten milloinkaan, siis hetkeäkään – ajatellut kirjoittaa julkisesti yhtään mitään synnytyksestäni. Se on jokaiselle naiselle takuulla kokemus jota ei unohda, mutta yhtä kaikki se on myös hyvin henkilökohtainen.

Eilen kuitenkin haastoin itseni julkaisemaan muutaman luonnoksiin unohtuneen väkerrelmän. Menköön tämä nyt siinä hengessä. 

Kerrotaan kuitenkin ihan tässä alussa, että synnytykseni meni hyvin – oikeastaan niin hyvin kuin se kai mennä voi. Se ei siis ole syynä siihen, että tuntuu täysin mielipuoliselta kirjoittaa tätä. Tämä olkoon myös alustus sille, ettei tästä tekstistä löydy verta, ulostetta eikä suolenpätkiä.

Mutta koska jo hieman aiemmin kirjoitin raskausajastanikin, niin mites se loppurutistus?

Laskettu aikani oli 27.12., mutta kun homma meni yli, aloin toivomaan, että koko touhu siirtyisi suosiolla seuraavalle vuodelle. Kuten aiemmin kerroin, elimme raskausajan hyvässä synkassa lapsen kanssa ja niinpä hän ilmoitti tulostaan 31.12. ja syntyi 1.1.

Mahtoi harmittaa, kun uudenvuoden bileet meni ohi.

Koska saatoimme järjellä ja helpolla matematiikalla aavistella jotain tämän suuntaista, emme suunnitelleet uudelle vuodelle mitään erityistä. Koska kumpikaan ei kuitenkaan halunnut käkkiä kotona koko vuodenvaihdetta, niin varasimme paikat leffaan, Avataria katsomaan. Mutta kuinka ollakaan – lapsivesi alkoi tihkumaan kahden maissa iltapäivällä. Leffa alkoi muistaakseni klo 18. Soitin varmuuden vuoksi kättärille, että miten tällaiseen tihkumiseen pitäisi suhtautua. Sieltä kerrottiin tulemaan myöhemmin (noin 22 aikoihin) käymään niin tsekkaavat tilanteen. No niin! Takki päälle ja leffaan. Ootko varma? No olen, leffahan loppuu just sopivasti.

Leffassa pidin kännykkää käden ulottuvilla ja aina supistuksen tullen katsoin kelloa. 3-10 minuutin välein sellainen tuli. Leffa loppui sopivasti puoli kympin tienoilla eli autoon ja kättärille. Nauroivat siellä, että tulenko oikeasti leffasta. Kyllä. Ja pystyin hyvin keskittymään leffaan.

Totesivat, että lapsivesi on tosiaan mennyt. Tuleva isä voi lähteä kotiin nukkumaan, minä jään yöksi osastolle. ”Yritä nukkua” oli neuvo, jonka sain. Mutta enpäs muuten saanut nukuttua – ensin katselin puoliltaöin ilotulituksia Kätilöopiston ikkunasta ja aamuyötä kohden se ei olisi muista syistä onnistunut enää hyvällä tahdollakaan. Niinpä kiikuin keinutuolissa, kuuntelin musiikkia kuulokkeista ja vaeltelin käytävillä, sillä käveleminen helpotti koko ajan kivuliaammiksi muuttuviin supistuksiin. Neljän viiden aikaan aamuyöllä hoitaja huomasi minut jälleen kävelemässä käytävällä ja kysyi haluanko kipulääkettä. Ai, sellaistakin olisin voinut pyytää? No, miksipä ei. Se helpotti sen verran, että saatoin hieman torkahdella. Paino sanalla hieman.

Aamun koittaessa yritin syödä hieman aamupalaa (en ollut syönyt edellisen iltapäivän jälkeen), mutta en kerta kaikkiaan kivulta enää pystynyt. En tosin tuntenut nälkääkään. Kävin useamman kerran aamun aikana kuumassa suihkussa – ei ole muuten koskaan suihku tuntunut niin taivaalliselta. Se oli harvoja piakkoja, joissa kipu ei tuntunut niin kovana. Yksi mikä myös auttoi oli supistuksen tullen ottaa pöydästä (tai jostain tasosta) tukea ja heilutella ja rentouttaa lonkkia. Ja kappas, piankos sitä hoitaja kertoi, että voisi olla hyvä aika soittaa mies paikalle. Mies tulikin samalla hetkellä, kun minä kannoin sairaalakassiani ja tallustin synnytyssaliin välillä kaksin kerroin taittuen (”minä itse”-nainen kantaa tuskissaankin oman kassinsa :D).

Saliin päästyäni kipu oli jo sitä luokkaa, että tärisin kauttaaltaani aina supistuksen tullen. Tästä kätilö päätteli, että voisi olla aika tuikata epiduraali. Muistan koko synnytykseni kamalimman hetken olleen se, kun yritin pysyä mahdollisimman paikallani sikiöasennossa, jotta epiduurali saataisiin laitettua. Tämän jälkeen kätilö ilmoitti, että noin 10-15 minuuttia ja se alkaa vaikuttaa. Muistan, että katsoin kelloa ja laskin kuinka monta supistusta se tarkoittaa ja otin ne vastaan yksi kerrallaan ajatellen, että pian en enää kestäisi yhtäkään ja samalla tsemppasin itseäni, että ei enää kauaa. Elämäni pisin vartti.

Ja siinäpä se olikin. Ihana kivuttomuus laskeutui jostain. Minä lepäsin, kunnes kätilö kysyi onko kaikki ok. Sanoin, että kyllä, mutta tuntuu kuin olisi maailmanluokan paskahätä. Ja sehän tarkoitti sitä, että oli aika ponnistaa. Ei mitään kakkosesta, vaan vauva ulos. Enpä olisi arvannut, että paine tuntuu tuollaisena. Eikä mennyt aikaakaan, kun lapsukainen oli sylissä, pienen pieni ruttunaama.

Koska Eppu oli Eppu koko raskauden ajan, oli ensimmäiset sanamme ponnistuksen jälkeen helpottunut ”Moi Eppu!”. Isä hoiteli Epun kapaloon, jonka jälkeen he tulivat luokseni sängylle. Meille tuotiin välipalaa saliin, sain konjakkihörpyn ja kävin suihkussa. Eppu oli rauhallinen, jopa niin rauhallinen, että kätilön oli pitänyt vähän läppäistä, että vauvasta pääsee ääntä. Eppu vaipui myös melko nopeasti uneen, olihan hänelläkin ollut rankat ajat jumpata itsensä päivänvaloon.

Summa summarum: Vittumaisin homma oli avautuminen (tai siis minulla oli, kaikilla on varmasti omat vaiheensa ja kokemuksensa). Oletin lähtökohtaisesti, että koko touhu muuttuu koko ajan kamalammaksi, koska olin etukäteen kuullut mikä kaikki mm. ponnistaessa voi mennä pieleen. Ponnistaminen olikin autuasta hommaa siihen nähden miten olin kärvistellyt yön ja aamun. Toisaalta hyvä näin, sillä varasin koko ajan sekä henkistä että fyysistä kapasiteettia sitä ajatellen, ettei tässä vielä ollut kaikki ja jotain todella tuskallista/kompleksista on vielä tulossa, mistä pitää jaksaa selvitä.

Vieläkin hymyilyttää, kun kätilö kysyi synnytyssalin ovella onko toiveita. Ööö… Ensisynnyttäjänä en osannut oikeastaan toivoa muuta kuin että homma saadaan hoidettua ja lapsi hengissä ulos. Kerroinkin kätilölle, että hänellä on todennäköisesti tästä hommasta huomattavasti enemmän kokemusta kuin minulla – luotan täysin häneen. Ainoa asia, minkä osasin kätilöltä siinä hötäkässä toivoa oli se, ettei ensimmäisenä leikata paikkoja auki – halusin ensin yrittää itse, ilman ”apua” ja katsoa taipuuko kehoni siihen. Ja taipuihan se. Kätilö totesi lapsi sylissään, että tämä oli oppikirjanmukainen synnytys. Muistan vieläkin, miten hämilläni kysyin muutamaankin otteeseen, että oliko tämä todella nyt tässä. Kyllä, se oli siinä. Ei tullut mitään helvetillistä kliimaksia.