Onpas taas kohkattu.

Itse en juurikaan nauti netissä käydyistä kärkkäistä keskusteluista ja mielipiteiden vaihdosta, monestakaan syystä. Muutaman mainitakseni: niissä on aina aivan liikaa anonyymina huutelevia ja lisäksi omia, aitoja mielipiteitä on vaikea tuoda esiin oikeassa muodossa ja oikein ymmärrettynä, sillä keskustelun eteneminen on luonteeltaan haastavaa ja hidasta sekä aina löytyy niitä pilkunviilaajia ja näsäviisaita, jotka vievät keskustelua epäolennaisuuksiin ja tarttuvat pilkkuvirheisiin. Lisäksi niissä esiintyy aivan liikaa epämääräistä mutu-tietoa ja kummallisia yleistyksiä, joskus jopa suoranaista laiskaa ajattelua ja asiavirheitä, kun jotain pitää tulla huutamaan, vaikka paljoakaan ei selvästikään oikeasti tiedetä. Siksi usein pyrin nämä kohkausketjut myös kiertämään.

Mutta asiaan. Minä pidän työssäni käsitteestä ”riittävän hyvä vanhemmuus”. Mielestäni sen sisälle kiteytyy kaikki olennainen – ei tarvitse olla täydellinen. Jos tarkkoja ollaan kukaan meistä ei ole täydellinen vanhempi. Tämä on siis jo lähtökohtaisesti kuolleena syntynyt ajatus ja yhtään minkään keskustelun kommentti. ”Kyllä minä vaan onnistuin vanhempana niiiiin hyvin.” Kyllä, niin meistä suurin osa onnistuukin, mutta teit varmasti myös virheitä. Vahvuutta ja tervettä itsetuntoa on pystyä ymmärtämään ja hyväksymään tämä.

Ja se, että teemme virheitä, ei tarkoita, että olisimme huonoja vanhempia. Eikä se tarkoita, että lapsemme on nyt tuhoon tuomittu. Ei todellakaan. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että olemme ihmisiä. Olen nähnyt paljon tilanteita, joissa on isojenkin virheiden jälkeen päästy eteenpäin ja niiden ”tuhoja” saatu hämmästyttävällä tavalla korjattua. Ihminenhän on siitä hyvä tyyppi, että me todella voimme antaa anteeksi ja eheytyä. Aina toki näin ei käy ja se on aina yhtä surullista.

Epätäydellisyytemme on myös selvästi asia, joka meitä tiedostavia, lapselleen parasta haluavia ja toivovia vanhempaa nyppii. Kyllä, se nyppii minuakin. On hirvittävä tunne olla kaiken aikaa huolissaan ja tietoinen siitä, etten pysty mitenkään suojaamaan lastani kaikelta pahalta ja vahingolliselta. On sietämätöntä pohtia, aiheutanko minä omalla toiminnallani lapselleni traumoja (kyllä, meillä aivan kaikilla on omat traumamme, olivat ne sitten koululiikunnasta tai kevätjuhlassa mokaamisesta ja rohkenen väittää, että meistä jokainen on joskus hävennyt omia vanhempiaan ja he ovat tehneet jotain käsittämättömän epäreilua, jonka muistamme vieläkin).

Tiedän ja ymmärrän (ja se välillä tuntuu sisuskaluissa asti), etten voi täysi-ikäiseksi asti joka asiassa varjella lastani ja saattaa häntä kouluun ja hakea sieltä pois, vaikka melkein mieli tekisi. Lapseni tulee saada elää ja oppia itsenäisesti ja itsenäiseksi sekä tehdä omat virheensä – tekisin karhunpalveluksen, ellen tätä hänelle sallisi. Se on vain nieltävä, etten ole paikalla, kun hän joskus kokeilee asioita, niitä haitallisiakin ja minun näkökulmastani epätoivottuja. Hän on oma persoonansa ja hänen pitää saada sellaiseksi kasvaa. Hänen elämässään tulee aina olemaan taso, jolle minä en pääse ja niin sen kuuluu ollakin.

Mutta hei, riittää, että me tehdään parhaamme sellaisena kuin olemme – olemme ihan riittävän hyviä.

Istun usein tilaisuuksissa, jossa tavalla tai toisella käsitellään lasten kasvua ja kehitystä sekä vanhemmuutta. Olen pistänyt merkille, että usein nämä keskustelut nostattavat tunteita ja keskustelua juuri meidän tiedostavien, ihan riittävän hyvien vanhempien keskuudessa. Juuri meidän, joiden ei oikeastaan edes tarvitsisi syyllistyä tai potea huonoa omaatuntoa. Se on toisaalta harmillista, koska he, joilla kaikki on oikeasti ihan hyvin, vievät tilaa siltä keskustelulta, jolle oikeasti on tarvetta. Se, että juuri sinun elämässäsi kaikki on hyvässä tasapainossa, ei tarkoita, että niin olisi kaikilla. Se keskustelu jää käymättä, jos kelkka kääntyy jo alkumetreillä siihen, että koko keskustelun aloitus on niin väärin ja loukkaava sinun elämääsi ja valintojasi kohtaan.

Heitän tähän loppuun esimerkin:

Olin koulutuksessa, jossa käsiteltiin positiivisen psykologian soveltamista opetuksessa ja kasvatuksessa. Kouluttaja näytti lopuksi The marshmallow test -nimisen videon You Tubesta. Lyhyesti: lapsille laitettiin eteen vaahtokarkki ja heille kerrottiin, että jos he malttavat 10 minuuttia, niin he saavat toisen. Aikuinen poistui huoneesta ja lopun näkee suloiselta videolta, jos kiinnostaa. Testiin osallistuneita seurattiin – aina 10 vuoden välein selvitettiin, miten heillä menee. Selvisi, että lapset, joilla oli ollut itsehillintää odottaa 10 minuuttia pärjäsivät jokaisella elämän osa-alueella paremmin kuin he, jotka olivat hotkineet karkin samointein. Tästä tehtiin johtopäätös, että ”kaikki mulle heti nyt”- ihmiset eli ihmiset, joilla on heikko itsehillintä pärjäävät elämässä keskivertoa heikommin kuin he, joilta löytyy itsehillintää ja malttia.

Sali oli täynnä kasvatuksen ammattilaisia ja kuinka ollakaan useampi viittasi ja alkoi pohtimaan ääneen kuinka oma lapsi ei kyllä varmana jaksaisi odottaa. Mutta kun se on muuten niin pärjäävä kyllä, että ei kai hän nyt voi elämässään epäonnistua. Kyllä, tämä herätti meissä hyvissä, ihan riittävissä vanhemmissa pelon siitä, että oma lapsi onkin ehkä luuseri. Tai voisiko hän olla. Miten hän selviytyisi testistä, uskaltaisiko tuota edes kokeilla. Miten voisin tukea häntä, ettei tätä vaaraa olisi.

Hyvänen aika. Ymmärrän pelon ja epävarmuuden, mutta usein juuri heillä, joilla ei oikeasti edes ole syytä suuriin pelkoihin kuitenkin pelkäävät ja älähtävät eniten. On ehdottomasti hyvä reflektoida ja ajoittain jopa kyseenalaistaa omaa toimintaa ja ajatuksia, mutta jotenkin meidän vanhempien pitäisi myös pystyä luottamaan enemmän itseemme. Me tunnemme perheemme, itsemme, lapsemme – me olemme oman perheemme parhaita asiantuntijoita. Yhden yleistävän tutkimuksen, mainoksen tai mielipiteen ei pitäisi tätä asiantuntijuutta kovin kummoisesti hetkauttaa, jos siihen ei oikeasti ole syytä.

Epävarmuutta on vaikea sietää, mutta sitähän elämä on. Yksittäinen tutkimus tai epäonnistuminen elämässä ei tietääkseni vielä ole ketään kaatanut. Syrjäytyminen ja elämässä epäonnistuminen on hieman monimutkaisempi ilmiö ja hyvin hyvin yksilöllinen polku kulkea.