Selailin tässä taannoin Julian raskausajan postaussarjaa. Julia itse aprikoi, että tekstit kiinnostelevat ehkä eniten raskaana olevia, mutta näemmä riittää, että on joskus ollut itse raskaana.

Ja niinhän siinä kävi, että ryhdyin muistelemaan mites se oma raskausaika aikoinaan menikään. Siitähän on jo reilu 7 vuotta, kun tikku näytti plussaa omalla kohdallani. Hauskinta tässä koko hommassa on kuitenkin se, että olin haudannut kaikki raskausajan kuvani toooodella syvälle. Niinpä aloitin tämän tekemisen sillä, että kaivoin vanhan, suurimmaksi osaksi rikkinäisen läppärini esiin ja toivoin, että se vielä suostuu käynnistymään.

Arkistojen uumenissa. Lautanen on alla tarkoituksella, jotta tuuletus toimii.

Aloitetaan nyt kuitenkin siitä, miten raskaus tuli ilmi?

Sehän tuli meille siis totaalisena yllätyksenä.

Lähdimme miehen, silloin ehkä kutsuin häntä vielä poikaystäväksi (oltiin nuoria, eh), kanssa viikonlopuksi hotelliin hömpöttelemään. Söin reissussa lounaaksi kylmäsavulohisalaatin. Pääsimme suurin piirtein hotellihuoneeseen, kun mulle tuli yhtäkkiä käsittämättömän huono olo. Halailinkin sitten lopun päivää vessanpönttöä mutisten, että kiva nyt sitten tulla hotelliin tätä tekemään ja kuvittelin saaneeni ruokamyrkytyksen. Mies poikaystävä kipaisi kiltisti apteekissa ostamassa mm. hiilipillereitä. Seuraavana päivänä olo oli edelleen heikko, mutta iltaa kohden pystyin sentään jo siirtymään kylpylään ja illalla jopa hieman syömään.

Tästä se alkoi. Olo oli kummallinen aina silloin tällöin – lenkillä hapotti epänormaalin paljon, välillä huimasi niin maan perusteellisesti jne. ”Ruokamyrkytykseni” selvisi pari viikkoa myöhemmin plussaksi tikussa.

Ruokamyrkytykseni loppusuoralla. Ostimme kodin, siksi kuvan lapussa lukee kaikenlaista verhoista ruuveihin ja tausta näyttää remontilta.

Mites sitten itse raskausaika?

Se meni tosi hyvin (ainakin näin jälkikäteen muisteltuna). En oksentanut enää ”ruokamyrkytykseni” jälkeen. Tosin en syönyt enää raakaa kalaakaan. Paino nousi noin 10 kiloa, en kärsinyt suuremmista turvotuksista enkä oikein muustakaan. Väsynyt sen sijaan olin. Menin nukkumaan joka ilta luvattoman aikaisin ja kun jäin äitiyslomalle nukuin, nukuin ja nukuin.

Odotin koko raskauden ajan milloin alkaa se hehku, josta kaikki puhuvat. Se ei minun kohdallani alkanut koskaan.

Pyöräilin työmatkat vähän raskauden puolivälin yli, sen jälkeen pyöräily alkoi aiheuttaa pieniä supistuksia ja se sai jäädä. Uimassa kävin lähes loppuun asti – kunnes lääkäri kertoi, ettei ehkä enää kannata, koska kohdun suu voi aueta milloin vain ja uimahallivesi ei ole hyvä juttu sen jälkeen. Tämän uutisen kuultuani kävelin ja tarvoin pellolla umpihangessa. Kuntosalijäsenyys mulla oli myös kaiken aikaa, mutta en nyt yhtään pysty muistamaan mitä siellä mahani kanssa tein.

Koska pelkkä kahvin tuoksu etoi, join kaakaota. Se on poikkeuksellista, koska en liiemmin normaalisti pidä kaakaosta. Söin myös käsittämättömät määrät vesimelonia.

Lapsi nukkui mahassa yöt ja heräsi aina herätyskellon soittoon – ensimmäinen potku tuli presiis silloin, kun ensimmäinen pirahdus kuului. Onnekseni en siis joutunut valvomaan tai kärsimään unettomuudesta, mutta heräsin tehokkaasti sisältäni tulevaan potkuun. Aivan loppuraskaudesta nukuin tyyny jalkojeni välissä, lisäksi muistan loppuraskaudesta heränneeni aina toisinaan tuskanhikeen eli kuumaan aaltoon. Kävin suihkussa ja jatkoin taas nukkumista.

Raskausaikani olin töissä päiväkodissa ja lapsi potkutteli aina kun kuuli iloista lasten pulputusta. Etenkin pukemistilanteissa, kun oli paljon lapsia ja ääntä ympärillä, tuntui että tyyppi oli mukana menossa. Myös musiikkia kuunnellessani alkoi jamit välittömästi mahanahkani alla. Ylipäätään musta tuntui, että sikiö (vauva..?) toimi hyvin rationaalisesti ja synkassa mun kanssa jo masussa – nukkui, kun pitää nukkua ja elämöi, kun kuuli ääniä tai sai muunlaisen ärsykkeen.

Olin (muistaakseni) hyvin rauhallinen koko raskauden – äitinikin sanoi, että vaikutan todella tasapainoiselta (damn, nyt vasta ryhdyin miettimään, oliko tässä jotain mitä mun olis pitänyt ymmärtää itsestäni silloin kun en ole raskaana…). Ei siis masennusta, ei hulluuskohtauksia tai muutakaan häiriötä mielenlaadussa. Sain tästä muistaakseni kiitosta lapsen isältäkin. Lisäksi hän muisti kehua, miten ihanaa etten taapertanut takakenossa kuin vaivainen muumimamma enkä huokaillut äänekkäästi ja valittanut. En silloin viitsinyt sanoa, ettei se taida aina olla naisen oma valinta – mulla kävi vain hyvä tuuri, että pysyin hyvässä toimintakunnossa koko raskauden. Vielä laskettuna päivänä pystyin noukkimaan maasta roskan suorilta jaloilta, lapsen isä ei tässä onnistunut ilman mahaakaan.

Tässä olenkin jo synnytyspuuhissa. Tosin vasta kättärille saapuneena ja tsekissä.

Elin koko raskausaikani loppujen lopuksi hyvin normaalia elämää – urheilin, olin töissä loppuun asti, kävin mahani kanssa mm. Placebon ja Metallican keikalla, Provinssissa ja muutamilla muillakin festareilla sekä juhlin synttärini kuudennella kuulla (veden voimalla) Loosessa. En ostanut erikseen äitiysvaatteita muutamia housuja lukuunottamatta. Loppuraskaudesta ostin vain normaalia kokoani yhden koon isompia vaatteita. Ajattelin, että menevät sitten vielä synnytyksen jälkeenkin, jos mahaa jää.

Kävimme viimeisinä kuukausina todella tiheästi ulkona syömässä. Perustelimme tätä itsellemme sillä, että pian se ei enää onnistu näin helposti. Ja se on kyllä totta, kaikenlaisesta parisuhteen kahdenkeskisestä ajasta kannattaa nauttia ennen synnytystä. Kyllä sitä vielä lapsen jälkeenkin tulee, mutta silloin se on jo asteen verran haastavampaa toteuttaa. Ja ainoa mistä aluksi puhutte on se teidän lapsi. ARGH.

Raskausaikana olin hyvin vahvasti sitä mieltä, etten ole niitä mammoja, jotka hehkuttavat lastaan somessa joka kanavalla – siis niitä, jotka julkaisevat todistuksen arvosanatkin. Se on aina ollut mielestäni jotenkin falskia. Veikkaan, että samasta syystä facebookista (eikä muualtakaan somesta) löydy meikäläisen raskauskuvia. No, vähän minä sitten kuitenkin lapseni ensimmäisinä vuosina poikkesin tästä – olihan se nyt niiiiin ihana. Toisaalta, jos ottaa huomioon, että koko oma elämä pyöri vuoden toista tuon pienen nyytin ympärillä, siihen nähden saatoin pysyä ihan holtissa. Todistuksia en tosin tule koskaan julkaisemaan. Joku roti.

Kummallista horista täällä julkisesti omasta raskaudesta. No, julkaisen tämän ennen kuin ehdin perumaan.