Mietin jo vuosi sitten hiusteni värjäämistä oranssiksi. Jotenkin päädyin kuitenkin silloin valitsemaan harmaan. Olihan se trendikäskin silloin.

No, en sitten kuitenkaan unohtanut ajatusta oranssista. Ja kuinka ollakaan, niitä on vilkkunut vastaan entistä enemmän viime aikoina. Havaintoni voi toki johtua siitä, että olen itse kiinnittänyt enemmän huomiota oranssiin väriin ihmisten hiuksissa.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että varasin ajan kampaajalle ja ilmoitin toiveeksi raikkaan oranssit hiukset.

Ne onnistuivat hyvin, ei siinä. Sävy luonnollisesti vaihteli oranssista punaisiin, riippuen siitä millaisessa valossa niitä katseli. Mutta mitäs sitten tapahtui?

No, identiteettikriisihän siitä iski.

En koe yhtään – en ole koskaan kokenut – olevani punahiuksinen. En vain yksinkertaisesti ole. En oikein mitenkään näe omaa persoonaani tai tyyliäni sellaisena, minkälaiset vibat itse saan punahiuksista ihmisistä. Punaiset hiukset sopivat ehdottomasti monelle ihmiselle eli en kritisoi tässä punapäitä – ongelma oli se, että en osannut katsoa itseäni peilistä punahiuksisena. Peilistä ei tuijottanut takaisin minä. Kuka helvetti tuo tyyppi on?

Eikä kriisiä muuten helpottanut yhtään, että näytin ensimmäisissä kuvissa punahiuksisena ihan teiniltä, tarkemmin teinigootilta. Siis tältä:

Yhtäkkiä vanhatkin vaatteeni, etenkin mekot, muovasivat habitustani täysin eri suuntaan kuin se oli ollut vaaleana.

Ymmärsin, miten paljon hiukset vaikuttavat ihmisen yleiseen olemukseen ja ulkonäköön, siihen, miten muut ihmiset sinut näkevät ja tulkitsevat. Olen toki ymmärtänyt sen aiemminkin, mutta nyt tunsin sen hiuksista varpaisiin asti kouriintuntuvasti.

Ensimmäisen päivän töissä piilottelin aamupäivän huoneessani tekemässä kirjallisia hommia, sillä en sentin vertaa tuntenut olevani asiantuntija vaan täysin epäuskottava punatukkainen teinityttö. Ja tiedän, näin ei todennäköisesti ajatellut kukaan muu kuin minä. Mutta se riitti. En itse uskonut itseeni, joten en olisi voinut esiintyä vakuuttavasti. No, onneksi ei tarvinnut esiintyä sinä päivänä yhtään missään yhtään kenellekään. 

Mutta kappas kappas. Viikko vierähti. Sain kehuja. Minä ihmettelin uutta itseäni. Etsin sisäistä punatukkaista naistani. Ja hiljalleen se löytyi. Paljon helpotti se, että väri vaaleni pesu pesulta. Tykästyin hirmuisen paljon vaaleaan punaiseen. Eli tähän vaiheeseen:

Tyylikin asettui uusien hiusten rinnalle. Hyväksyin, että mekot ja maiharit – musta väri ylipäätään – sai (saa kai edelleen) minut näyttämään vähän teinigootilta (jollainen en siis koskaan ole ollut). Lookia ei yhtään helpottanut se, että olen kärsinyt koko aikuisikäni babyfacesta. Näytän joka tapauksessa ikäistäni nuoremmalta, joten punaisilla hiuksilla ja mustissa näytän auttamattomasti entistä nuoremmalta. 

Lisäksi pienen pureskelun jälkeen nieleskellen hyväksyin, että jokunen saattaa vetää minusta näillä näppylöillä johtopäätöksiä, jotka eivät pidä paikkaansa. Mies sanoi, että näytän Paramoren laulajalta ja toisessa hetkessä taiteilijalta. Töissä minulle kiikutettiin kitaraa, sillä näytän rokkimimmiltä (en osaa soittaa kitaraa), baarissa ja kaupassa minua on tullu iskemään prätkäjengiläinen. Lisäksi yksi lapsi kysyi onko minulla peruukki 😀

Niin, onhan tästä iloakin ollut. Istuin eräänä viikonloppuna Helsingissä Basessa. Tunsin pitkästä aikaa, etten erottunut porukasta tai joutunut kommentoinnin kohteeksi (vihaan olla keskipisteenä). Voinpas nyt hämätä ihmisiä tekemään minusta johtopäätöksiä, jotka menevät todennäköisesti aivan metsään. Jippii.

Ja tässä nykyhetki. Hiukset ovat jo melkolailla vaaleat. Katsotaan jatkanko värjäämistä nyt, kun olen jo tottunut ajatukseen vai jäikö tämä vain kokeiluksi ja oman identiteettini ja mukavuusalueeni hetkelliseksi järisyttämiseksi.