Enpä tuon paremmin tiivistäisi tätä päivää yhteen lauseeseen, joka siis on kappale eräältä soundtrackilta. Tänään olen nimittäin vellonut yli puolen vuoden takaisissa asioissa. Kun olin onneni kukkuloilla. Tiedossa on syvällisempää pohdintaa, joten vaihdapa pikaisesti blogia, jos sellainen ei innosta!

Joku ehkä jo arvasi, että miehethän (tai mies) tähän liittyvät. Kuten sanoin, päivä on kulunut viime vuoden loppupuolta pohtien. Asiasta tietää hyvin harva, ehkä kolme tai neljä henkilöä, enkä kellekään ole todellisia tunteitani paljastanut. Ne kummittelevat yhä. Siksi mietin puoli päivää tilannetta, jossa kertoisin asiasta jollekulle. Vaikkapa tänne Lilyyn. Sydäntään on pakko purkaa. 

Tapasin reilut puoli vuotta sitten pojan, johon heti iskin silmäni. Pääsin juttelemaan hänen kanssaan myöhemmin ja totesimme, että meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja ystäviä. Seuraavien kuukausien aikana tapasimme lähes joka viikonloppu. Tarkemmin ajateltuna taisimme nähdä aina vain baarissa. Kuukausien aikana jaoimme saman sängyn useampaan otteeseen. Se läheisyyden tunne oli mittaamaton. Itsetuntonikin nousi jokaisella tapaamiskerralla. Tunsin, että tässä on nyt sitä jotain, koska hän oli erilainen kuin muut miehet – hän kun ei vaatinut seksiä, ei edes yrittänyt. Kaipasiko hän jotain syvällisempää? Olin sinut persoonani ja ulkoisen olemukseni kanssa. Vajaa puoli vuotta ensitapaamisesta hän kuitenkin yhtäkkiä katosi kuin maan nielemänä. Hän oli alkanut seurustella erään tytön kanssa. 

Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt ymmärtää, ettei hän ollut aidosti kiinnostunut – näimmehän poikkeuksetta alkoholin vaikutuksen alaisena. Tai ehkä ymmärsinkin sen, mutta toivoin, että ajan mittaan yhteydenpito lisääntyisi. Tiesin, että tuo tyttö oli ollut ihastunut häneen jo silloin kun me tapasimme. Ensin tunsin mustasukkaisuutta, mutta pian eristin hänet tietoisesti ajatuksistani. Ajattelin, että poika oli nyt aloittamassa jotain minun kanssani. Mutta ei. Kanssani oli leikitty, olinko vain hätävara? Viettikö hän samalla yhtä lailla aikaa sen toisen kanssa? Varmaankin paljon enemmän kuin minun.

Parin viikon ajan heidän seurustelunsa alkamisen jälkeen luin pojalta saamiani viestejä kerta toisensa jälkeen ja tutkin puhelutiedoista puheluidemme kestoja. Kävin mielessäni läpi keskustelujamme. Ensimmäisen viikon ajan kävin masennuksen rajoilla ja huomasin muutamana iltana itkeväni. Kävin baarissa yhä useammin, jotta kenties näkisin hänet siellä. Toisaalta se oli myös pakokeino. En tahtonut viettää viikonloppuja kotona miettimässä asioita. Olisi ehkä ollut syytä.

Tänäkään päivänä en ole hänestä päässyt täysin yli. Olen monesti ajatellut, että tämä kaikki jäisi ehkä taakse, jos hän vain pyytäisi anteeksi. Sitä kun ei koskaan tapahtunut. Missään vaiheessa hän ei kertonut edes olevansa kiinnostunut siitä toisesta tytöstä. Tietysti se olisi satuttanut, mutta kaiken täysin sanomatta jättäminen tuntuu näin jälkiviisaana vielä pahemmalta.

Hassua kyllä, mutta jos saisin mennä takaisin ensitapaamishetkeen, tekisin varmastikin kaiken samoin. En kadu mitään. Toivon vain, että tämä yli puoli vuotta kestänyt piina päättyisi jo.