Ladataan...

Viime viikkoina vääränlainen vanhemmuus on taas ollut esillä mediassa. Ensin Ylen uutisissa psykologi Keijo Tahkokallio moittii nykyvanhemmuutta, jossa lasten kanssa neuvotellaan asioista ja käytetään vääriä sanamuotoja, kuten konditionaalia. Sitten Helsingin Sanomissa emeritusprofessori Martti Kekomäki toteaa, kuinka ”monet vanhemmat eivät yksinkertaisesti viitsi pitää huolta lapsensa hampaista, vaan huomio kiinnittyy johonkin muuhun”, kuten töihin.

Helsingin Sanomien jutun taustalla on oikeuden päätös, jossa äiti tuomittiin ehdolliseen vankeuteen koska hän oli laiminlyönyt lastaan ja jättänyt tämän hampaat kokonaan hoitamatta. Tämänkaltaisia uutisia lukiessa voi aavistella, että kyse ei ole pelkistä hampaista vaan kokonaisvaltaisemmasta laiminlyönnistä, josta hampaiden kunto kertoi. Uutisesta kävi myös ilmi, että lapsi oli siirtynyt sijaisvanhemmille muutaman vuoden ikäisenä.

Hampaisiin liittyvässä erillisessä artikkelissa ei kuitenkaan puhuta selkeästi laiminlyödyistä lapsista, vaan kysymys lasten hampaista laajennetaan koskemaan myös perheitä, joissa asiantuntijoiden mukaan ”osa vanhemmista ei jaksa kuunnella lapsiaan tai heidän valitustaan” ja joissa lapsia ”lellitään” niin että heidän annetaan syödä omaan tahtiinsa mitä haluavat.

(Tutkijana tässä kohtaa herää kysymys, mihin nämä asiantuntijoiden kommentit oikeastaan pohjautuvat. Omaan kokemukseen ja tulkintoihin, vai tutkimukseen? Tieto lasten hammasterveydestä on varmasti paikkansa pitävää, mutta tiedetäänkö todella että kyse on lellimisestä tai vanhemmista jotka eivät jaksa kuunnella lapsiaan ja vaientavat heidän makeisilla.)

Otsikkoon nostetun teesin mukaan lapsen hampaat kertovat siitä, kuinka paljon tai vähän häntä rakastetaan. Aikamoista, sanoisin. Että pelkästään suuhun kurkkaamalla voi määritellä vanhemmuuden onnistumisen tai epäonnistumisen.

Ylen jutussa puolestaan käy ilmi, että vanhemmuuden onnistumisen tai epäonnistumisen voi päätellä myös kuuntelemalla vanhempien puheita. Jos vanhempi kyselee lapsen näkemyksiä asioihin tai ehdottaa tälle esimerkiksi kotiin lähtemistä, se on väärin. Oikea valinta olisi kohtelias käskymuoto, joka ei jätä tilaa neuvottelulle. Jutussa haastatellun psykologi Tahkokallion mukaan väärillä sanavalinnoilla voi olla ”vakavia ja kauaskantoisia seurauksia” lapselle, sillä hänen itsesäätelykykynsä voi häiriintyä, ja hänelle voi näin ollen käydä huonosti elämässään. Tahkokallion mukaan tällaisia itsesäätelyn ongelmia on vähintään kolmasosalla nykylapsista (tässä kohtaa voisi tietenkin taas ihmetellä, mihin väite perustuu ja mihin ikäluokkaan nykylapsia verrataan, mutta ei juututa siihen).

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, miten nykyisin vanhemmuus on kohtuuttoman intensiivistä, ja kuinka pienistäkin arjen valinnoista kasvaa jättimäisiä taakkoja, joilla ajatellaan olevan suuret seuraukset. Nämä viime viikkojen lehtijutut muistuttavat jälleen, että vanhemmuuden paineet ja taakat eivät synny tyhjästä, vaan niitä myös aktiivisesti tuotetaan – erityisesti mediassa, ja erityisesti asiantuntijoiden suulla.

Kukin asiantuntija toki puhuu siitä asiasta, joka itselle oman työn kautta tuntuu tärkeältä – oli se sitten hammasterveys tai kommunikointi lasten kanssa. Siinähän ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Ongelmallista sen sijaan on, kuinka helposti näistä yksittäisistä arjen asioista, kuten hampaiden harjaaminen tai lapsen pyytäminen kotiin puistosta, paisuu suorastaan vanhemmuuden kohtalonkysymyksiä: ne alkavatkin määrittää paitsi vanhempien rakkauden määrää myös sitä, kuinka lapsen käy elämässä.

Asiantuntijoiden kannanotot myös avaavat vanhemmuuden paitsi äitien ja isien itsensä myös kaikkien muiden arvioitavaksi. Me kaikki voimme tarkkailla kaupungilla, kuinka kanssavanhemmat oikein toimivatkaan lasten kanssa, ja annetaanko ruokailun jälkeen ksylitolipastilleja. Ei siis ihme, jos vanhemmuus alkaa tuntua uuvuttavalta suorittamiselta, jossa jokainen valinta vaatii loputonta vatvomista ja tiedon hankkimista, ja jossa ei hetkeksikään saisi hellittää. Se taas ei ole kenenkään etu, ei vanhempien eikä varsinkaan lasten.

 

Ladataan...

Sosiaalisen median kiiltokuvat ja stailatut asetelmat aiheuttavat katsojissaan helposti riittämättömyyden ja kateuden tunteita. Usein kuullun kritiikin kohteena on arjen kiillottaminen ja kohottaminen: monet kaipaavat todellisempaa tai ainakin vähemmän täydellistä somemaailmaa.

Toisaalta ihanien kuvien ja onnellisten hetkien jakaminen sosiaaliseen mediaan voi olla jotakin, joka auttaa jaksamaan sen vähemmän täydellisen arjen puristuksessa. Someen postaamalla valitsee, mitä haluaa jakaa toisille – ja toisaalta myös sen, mitä itse haluaa muistaa ja vaalia. Arki saa ikään kuin kaksoisvalotuksen: on se, mitä tietyssä hetkessä kokee, ja sitten se mitä siitä kertoo tai välittää toisille. Asiat, jotka tapahtuessaan voivat saada raivon partaalle, ovatkin myöhemmin hauskoja anekdootteja. Kurjan päivän päätteeksi lapsi näyttääkin kuvassa kauniilta ja seesteiseltä, ja myöhemmin kuvaa katsoessaan muistaa kuinka ihana lapsi juuri tuolloin olikaan – ja tuon päivän kurjuudet ovat jo kauan sitten unohtuneet.

Julie A. Wilson ja Emily Chivers Yochim kirjoittavat kirjassaan Mothering through Precarity (2017) juuri tästä sosiaalisen median ulottuvuudesta. He kuvaavat haastattelemaansa äitiä, joka taloudellisesti tiukan ja työn täyteisen arjen keskellä tekee sosiaaliseen mediaan valokuva-albumia lastensa kesästä. Wilson & Yochim tulkitsevat tätä onnellisten, ihanien valokuvien albumia eräänlaisena onnellisuusprojektina, jonka kautta epävarmasta arjesta voi suodattaa ja tallentaa onnen hetkiä.

Wilson ja Yochim kirjoittavat, kuinka heidän tutkimukseensa osallistuneet äidit tekevät jatkuvasti nimenomaan tunteisiin ja onnellisuuteen keskittyvää työtä tai säätelyä: äitien harteilla on epävarmoissa ja mahdottomissakin oloissa luoda perhekeskeistä onnellisuutta, keskittyä siihen ja kyetä nauttimaan siitä. Mitä haavoittuvammaksi perhe tulee (kirjan kontekstina on Yhdysvallat ja rapautuvat yhteiskunnan tukiverkot) sitä tärkeämmäksi tällainen tunnetyö tai säätely käy.

Wilsonin ja Yochimin haastattelemat äidit pyrkivät siis hallitsemaan perheeseensä ja elämäänsä kohdistuvia uhkia ja epävarmuutta luomalla tietoisesti onnellisia hetkiä, onnellisia muistoja, pitämällä yllä koko perheen tunneilmapiiriä. Tätä he tekevät paljolti sosiaalisen median ja erilaisten äitiyhteisöjen kautta.

Yhdysvaltalaista äitiyttä koskevassa tutkimuksessa on näin Suomenkin näkökulmasta jotakin tunnistettavaa: sosiaalisen median merkitys kytkeytyy usein arkeen ja arjessa jaksamiseen sekä omien tunteiden ja näkökulmien työstämiseen. En ole varma, onko suomalaisissa äitiysblogeissa ja muussa äitien sosiaalisessa mediassa välttämättä aina kyse juuri perheeseen keskittyvästä onnellisuudesta ja sen turvaamisesta (vaikka usein toki on) – ehkä monien blogien tunnetyö liittyy yksilöllisemmin omaan äitiyteen ja toisaalta äitiyden ja ”työminän” tai ”aiemman minän” väliseen neuvotteluun.

Monille haastattelemilleni bloggaajille sosiaalinen media on ollut väylä ”ulos maailmaan” silloin, kun fyysisesti on kotona lasten kanssa. Blogin kautta voi tuntea olevansa olemassa kun muutoin tuntee itsensä näkymättömäksi - ja olevansa olemassa myös muuten kuin äitinä. Ja sitten taas toisaalta perheblogien aiheet useimmiten tietenkin kääntävät katseen takaisin kotiin ja perheen piiriin. Sosiaalinen media on siis samaan aikaa pakoa ja paluuta perheeseen. Tai ehkä tämän ristiriidan työstämistä, onnellisuuden etsimistä sellaisista tilanteista, joissa perhe sekä vetää puoleensa että tukahduttaa?   

Wilson ja Yochim toteavat kirjassaan, kuinka äidit kääntyvät digitaalisen median puoleen saadakseen selkoa maailmasta, tehdäkseen sen ymmärrettäväksi – ja kuinka digitaalinen media vahvistaa juuri niitä epävarmuuksia, joiden takia äidit alun perin sen puoleen kääntyivät. Tästä kriittisestä näkökulmasta käsin voisi ajatella, että perheblogit ja bloggaaminenkaan eivät ratkaise perheeseen ja äitiyteen liittyviä ristiriitoja, vaan pikemminkin korostavat niitä, tuovat ne käsin kosketeltavammiksi ja tarjoavat vain hetkellisiä, yksilöllisiä helpotuksia näiden ristiriitojen ja epävarmuuksien kanssa elämiseen. Toisaalta tämän tulkinnan voisi kääntää myös niin, että sosiaalisen median kautta äidit itse muovaavat elämäänsä ja tekevät sitä elettävämmäksi – ja sillä jos millä on merkitystä.

 

***

Julie A. Wilson & Emily Chivers Yochim (2017): Mothering through Precarity. Women's work and digital media. Duke University Press. (Tekstissä viitattu erityisesti sivuille 24 ja 27).

 

 

Ladataan...

Viime päivinä vellonut pieni suuri kohu on liittynyt merkkilaukkuihin ja kaula-aukkoihin sekä siihen, miten kukin meistä esittelee itseään ja elämäänsä sosiaalisessa mediassa. En ole nähnyt kyseistä EVS-haastattelua, enkä siis voi ottaa siihen mitään kantaa. Jokin aiheessa on kuitenkin kiehtonut niin paljon, että useampana päivänä olen selannut Instagram-kommentteja ja blogipostauksia ja miettinyt, millaisia moraalisia tuomitsemisia ja ihanteita meillä oikein onkaan. Ja ehkä ihan erityisesti sitä, miten erilaisia asioita oikeutetaan ja perustellaan. Kenellä merkkilaukut ovat ok, ja millainen henkilöbrändäys on ”oikein” ja millainen ”väärin” (koska brändäyksestähän on kuitenkin kyse, kun puhutaan sometileistä joilla on suuri määrä seuraajia ja jotka ovat jollakin tavalla sidoksissa siihen, miten henkilö tekee töitä ja ansaitsee rahaa).

Seurailemani keskustelut pulpahtivat tänään mieleen vähän uudessa yhteydessä, kun luin Kim Allenin artikkelia nuorista naisista ja yhteiskuntaluokasta sekä erilaisista haluista ja pyrkimyksistä elämässä. Allen kirjoittaa siitä, kuinka Britanniassa poliittinen ilmapiiri toisaalta kannustaa kunnianhimoiseen opiskeluun ja eteenpäin pyrkimiseen elämässä, mutta samalla yhteiskunnassa jatkuvasti painotetaan, kuinka tämän kaiken täytyy tapahtua kovan työn kautta. Erityisesti työväenluokalta toivotaan tällaista kunnianhimoa (toisin sanoen sen puuttuminen nähdään työväenluokan ongelmana). ”Julkkiskulttuurin” puolestaan nähdään rapauttavan nuorison pyrkimyksiä ja arvomaailmaa. llman omaa ansiotaan julkisuuteen nousseita paheksutaan, ja tähän paheksuntaan sisältyy vahva luokka-aspekti: kyse on vääränlaisesta, ylenmääräisestä ja harhautuneesta kunnianhimosta. Siinä missä keskiluokkainen, oikeanlainen kunnianhimo tähtää kovaan työhön ja kulturelliin sivistykseen, julkisuuteen pyrkiminen nähdään pinnallisena, mauttomana, perusteettomana ja harhautuneena. Samaan aikaan kuitenkin julkkiskulttuuri ja sen näkyvyys yhteiskunnassa näyttäytyy esimerkiksi työväenluokkaisille tytöille väylänä menestykseen – sellaiseen menestykseen, jonka voi saavuttaa vaikkei olisikaan sitä kaikkea kulttuurista ja sosiaalista pääomaa, jota muunlaiseen etenemiseen usein vaadittaisiin*.

Luokkakysymykset ovat aina monimutkaisia, enkä tässä suinkaan tarkoita, että tietäisin mitään Sara Siepin tai Maria Veitolan luokkataustasta. Se ei mielestäni ole tässä kiinnostavaa tai olennaista (eikä kohussa ehkä olekaan lopulta kysymys heistä henkilöinä). Olennaista sen sijaan on, että kun mietitään sitä, millainen julkisuudessa tai sosiaalisessa mediassa oleminen on ”oikein” tai ”väärin” tai moraalisesti paheksuttavaa, tätä pohdintaa ohjaavat käsityksemme siitä, mikä on hyvän maun mukaista, kunniallista, kunnollista ja oikeutettua. Luokkaa ja sukupuolta tutkineet feministit, erityisesti Bev Skeggs, ovat pitkään kirjoittaneet siitä, kuinka hyvän maun mukainen feminiinisyys ja kunniallinen naiseus ovat keskiluokan määrittämiä, ja rakentuvat työväenluokkaiseksi ajatellun naiseuden ulossulkemiselle. Ja silloin työväenluokkainen naiseus on usein jotakin liikaa: liikaa merkkilaukkuja, liikaa meikkiä, liikaa laittautumista, liian isoja kaula-aukkoja. Tästä syystä ajattelen, että näissä naisia koskevissa keskusteluissa sosiaalisesta mediasta ja itsen esittämisestä siellä ei ole kysymys vain feminismistä vaan myös luokasta. Ja ehkä vähän myös siitä, määrittyykö feminismi keskiluokkaisten ihanteiden mukaan, vai onko se sisällä myös tilaa niiden kyseenalaistamiselle.

 

 

 

Kim Allen (2014): ’Blair’s Children’: young women as ’aspirational subjects’ in the psychic landscape of class. Sociological Review vol. 62, 760-779.

*Allen viittaa tässä Valerie Walkerdinen kirjaan Daddy’s Girl: Young GIrls and Popular Culture (1997).

 

Pages