Kirjoitin taannoin siitä, miten jotkin yhteiskunnalliset huolenaiheet, erityisesti kansanterveyteen liittyvät, nousevat jatkuvasti julkisuudessa ja politiikassa esille ja toiset eivät niinkään. Samankaltaisesta aiheesta kirjoittaa Courtney Jung imetysaktivismia käsittelevässä kirjassaan Lactivism.

Kirjassa Jung perkaa imetykselle ja erityisesti äidinmaidolle annettua painoarvoa Yhdysvalloissa, jossa imetystä ja pumppaamista edistetään ja tuetaan paitsi erilaisten järjestöjen taholta myös poliittisten käytäntöjen kautta. Yhdysvalloissa esimerkiksi kompensoidaan rintapumppujen hankkimisesta tulevia kuluja, ja toisaalta köyhille äideille ja vauvoille suunnatussa ruoka-avussa imettävät äidit ja heidän vauvansa saavat enemmän ja parempaa ruokaa (kyllä, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin).

Kirjassaan Jung päätyy siihen, että äidinmaidon ja imetyksen promoamisesta on tullut julkisessa keskustelussa ja politiikassa ratkaisu sellaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, joissa on itse asiassa kyse ihan muusta. Äidinmaidosta on tullut ikään kuin ihme-eliksiiri, jolla voidaan paikata sitä, että terveydenhuolto on retuperällä, äitiysloma on vain kuusi viikkoa ja lapsille on vaikeaa löytää edullista ja turvallista hoitopaikkaa. Kaikki nämä kysymykset ovat poliittisesti mahdottomia ratkaista, mutta imetyksestä voidaan olla samaa mieltä. Imetyksen korostaminen lasten psyykkisen ja fyysisen terveyden edistäjänä toimii myös näppärästi niin, että vastuu kansanterveydestä siirtyy yhteiskunnalta yksilöiden, tässä tapauksessa äitien, kannettavaksi.

Jungin pointti yksilöiden vastuuttamisesta on olennainen erityisesti siksi, että Yhdysvalloissa imetyksessä on kyse etuoikeuksista ja yhteiskunnallisesta asemasta. Tämä liittyy suoraan sikäläiseen mitättömään äitiyslomaan: he, joiden on pakko mennä töihin, imettävät vähemmän. Afrikkalaisamerikkalaiset äidit imettävät vähemmän, samoin köyhät äidit. Kun imetystä siis julkisesti nostetaan jalustalle ja syyllistetään niitä äitejä, jotka eivät imetä, tämä syyllistäminen kohdistuu heihin jotka ovat jo valmiiksi marginaalissa.

Suomessa tilanne on hyvin erilainen, jopa päinvastainen, kuin Yhdysvalloissa: lapsia pitkään kotona hoitavat ja kotihoidontuelle jäävät ovat usein heitä, jotka ovat heikoimmassa asemassa työmarkkinoilla. Voisi siis kuvitella, että imetys ei ole ainakaan vastaavalla tavalla hyvin toimeentulevien etuoikeus kuin Yhdysvalloissa. Olisi kiinnostavaa tietää, onko imetys tästä huolimatta jollakin tavalla sidoksissa yhteiskunnalliseen asemaan myös Suomessa.

Imetys poliittisena kysymyksenä näyttäytyy suomalaisessakin keskustelussa lähinnä kysymyksenä äitien oikeudesta saada tietoa ja tukea imetykseen ja päättää siitä itse. Keskustelu aiheesta jumiutuu useimmiten siihen, onko äidinmaito ihme-eliksiiri vai ei (Jung osoittaa, että luotettavaa tutkimustietoa aiheesta on lopulta aika vähän). Minusta kysymys yksilöiden vastuuttamisesta ja siitä, mitä imetyksen tukemisella yritetään ratkaista, on kiinnostava ja tärkeä koska se nostaa keskustelun ihan eri tavalla poliittiseksi. Imetyksen tukeminen on mahtava ja arvokas asia, mutta äidinmaito ei ole vain äidinmaitoa, vaan siihen on nykykeskustelussa uutettu paljon muutakin: äitien vastuu lasten tulevaisuudesta ja terveydestä.

Äitien vastuuttaminen liittyy intensiiviseen vanhemmuuteen ja eräänlaiseen determinismiin, jossa muutaman ensimmäisen elinvuoden ajatellaan olevan ratkaisevat tärkeitä lapsen tulevaisuuden kannalta – ja vielä siten, että juuri vanhempien valinnat (kuten imetys) määrittävät lapsen tulevaisuutta.

Jung kuvaa kirjassaan, kuinka Yhdysvalloissa äidinmaitoa pidetään niin merkittävänä vauvoille, että töissä käyviä äitejäkin rohkaistaan pumppaamaan maitoa päivän aikana. Juuri tätä varten rintapumppujen ostamista tuetaan ja äideillä on oikeus imetystaukoihin. Käytännössä tämä kuitenkin usein tarkoittaa sitä, että äitien työpäivät venyvät taukojen verran, sillä taukoja ei lasketa työaikaan. Äidinmaidon pumppaaminen töissä tarkoittaa siis sitä, että äiti on vauvansa luota pois pidemmän ajan kuin muuten olisi. Äidinmaito on ikään kuin niin arvokasta, että se ylittää äidin ja vauvan yhteisen ajan.

Jungin kirja on täynnä tämänkaltaisia esimerkkejä siitä, kuinka imetyksen ja äidinmaidon nostaminen tärkeimmäksi päämääräksi käytännössä ohittaa vauvojen, äitien ja perheiden hyvinvoinnin. Samoista asioista puhutaan myös Ylen taannoin julkaisemassa Imetyksen nimeen -artikkelissa. Nyt kun Suomessakin ollaan yhä enemmän siirtymässä ”vauvamyönteisyyteen” ja imetyksen edistämiseen kaikin mahdollisin keinoin, on tärkeää olla tarkkana siitä, mitä oikeastaan edistetään, millaisin keinoin ja miksi.

Imetyksestä puhuminen on aina ihan äärimmäisen vaikeaa, koska aiheeseen liittyy niin paljon tunteita ja ristiriitoja. Myös Jung päätyy kirjassaan korostamaan, kuinka imetti kumpaakin lastaan – ikään kuin kriittinen näkökulma imetyksen politiikkaan edellyttäisi tällaista ”suojausta”.

En hetkeäkään ajattele, että imetykseen liittyvät poliittiset kysymykset olisivat yksinkertaisia tai mustavalkoisia – päinvastoin. Imetykseen liittyvät yhteiskunnalliset kysymykset ovat monimutkaisia ja täynnä harmaan sävyjä, ja juuri siksi niistä pitäisi keskustella.