Frozen ja feminismi
Varoitus! Sisältää spoilereita!
Disneyn animaatioelokuva Frozen vuodelta 2013 on edelleen kuumaa (jäätävää?) kamaa. Leffan hittibiisi Let It Go on musiikintunneilla oppilaiden toivebiisi ja vappuna elokuvan päätähdet, Anna ja Elsa, seikkailivat tiuhaan vastaantulevissa foliopalloissa. Frozenia on hypetetty feministiseksi lastenelokuvaksi ja leffalle puuhataan jatko-osaa. Koska lähipiirissäni ei ole lapsia, jotka olisivat iältään elokuvan kohderyhmää, en ole tähän mennessä tiennyt, kuka on Anna ja kuka Olaf. Mutta koska keskustelu elokuvan ympärillä jatkuu edelleen ja oletettavasti kiihtyy jatko-osan ilmestyessä entisestään, painoin minäkin eräänä lauantai-iltana Netflixistä playta. Olin valmistautunut näkemään lastenelokuvan feministisen vallankumouksen ja nyyhkimään, että miksei minun lapsuudessani. Yllätyksekseni niin ei käynytkään.
Toki Frozen tarjoaa Disney-edeltäjiään monipuolisempaa prinsessakuvastoa ja välttää karmeimmat kliseet. Mieltäni lämmitti, kun prinsessa Anna tervehti muikeasti Jeanne D’arcin muotokuvaa ja juoksenteli linnan käytävillä vaahteramäeneemelimäisesti viittaamalla kintaalla perinteiselle tyttöroolille. Myös Elsan hahmosta oli luettavissa, että tyttölapsen ylisuojelu on karhunpalvelus, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Let It Go -biisi onkin emansipoituneen prinsessan oodi vapaudelle ja itsensä hyväksymiselle – ei siis ollenkaan huonoa esikuvamatskua ala-asteikäisille tyttölapsille, päinvastoin. Elokuvaan oltiin myös käsikirjoitettu kohtauksia, jotka tietoisesti rikkoivat sukupuolirooleja. Hyvänä esimerkkinä toimii hetki, jona Anna pelasti Kristoffin putoamasta rotkoon. We can do it, alleviivaa elokuva ja pullistaa voimaannuttavasti hauista tyttökatsojille.
Yrityksestä huolimatta elokuvan feminismi jää kuitenkin puolitiehen. Jo elokuvan alkumetreillä tehdään selväksi, että prinsessa Annan ensisijainen elämäntavoite on löytää itselleen mies. Prinssi (joka tosin myöhemmin paljastuu sammakoksi) löytyy vikkelästi, ja kun elokuvasta on kulunut vajaat 23 minuuttia, on prinssi jo pelastanut Annan kahdesti: kerran putoamasta mereen ja toisen kerran kaatumasta tanssilattialla (“Glad I got you”, vink vink). Visuaalinen naiskuva on kirjaimellisesti kapea. Kaikki ovat heteroita. Tanssiaisiin on kutsuttu muutama ruskea ihminen, mutta kaikki puheroolit on varattu valkoisille. Jos tarkoitus on ollut korostaa diversiteettiä, niin tavoite on epäonnistunut surkeasti. Ruskeiden hahmojen piirtäminen äänettömiksi statisteiksi ei ole moninaisuuden, vaan valtasuhteiden korostamista. Homoseksuaalisuuden poissaolosta puhumattakaan.
Myös tyttöjen vanhempien esiintyminen ennen turmiollista laivamatkaa on hämmentävää. Kun kuningas ja kuningatar ovat ruudussa yhdessä, hoitaa puhumisen kuningas. Itse asiassa kuningattarelle on koko elokuvasta varattu yksi lause: “She’s ice cold.” Kuningas vaikuttaa puhuvan puolisonsa näkymättömäksi, sillä myös prinsessat kommunikoivat ensisijaisesti isänsä, eivät äitinsä kanssa. Heterosuhteeseen kasvamiseen annetaan lisäksi leikkimielisiä vinkkejä Annan ja Kristoffin keskinäisessä sanailussa rekiajelulla. Lapset oppivat muun muassa, että kaikki miehet syövät räkää ja naisten pitää varoa, kenen seurassa liikkuu. Kutsuisin jälkimmäistä victim blamingin esiasteeksi.
Elokuvan loppukohtaus antaa toivoa. Annan pelastava rakkauden teko ei olekaan prinssin suudelma, vaan oma uhrautuminen sisaren vuoksi. Viesti on selvä: tytöt eivät tarvitse miestä pelastamaan itseään, vaan he pystyvät siihen itse. Prinssi uljaiden ja uhriutettujen prinsessojen maailmassa se viesti on tärkeä.
Frozenissa on yritystä, mutta feministikatsoja ei sula vielä ihan kokonaan. 2010-luvulla on voitava pystyä rikkomaan rooleja vahvemmin ja näkyvämmin ja tuotava olohuoneisiin kirjo erilaisia ja erivärisiä ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Frozen on virkistävä poikkeus Disneyn prinsessaelokuvissa, joissa mieshahmot puhuvat keskimäärin kolme kertaa naishahmoja enemmän, mutta sen feministisyys on vähintäänkin kiistanalaista.
Ehkäpä Frozenin jatko-osassa kehittyy hahmojen lisäksi myös feministinen ote.