Sitähän se kaikki on, heterorakkautta vain

Olen opettanut musiikkia yläkoulussa ja lukiossa. Vakkarirepertuaariini kuuluu Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä. Se on pedagogisesti monellakin tapaa näppärä biisi. Ensinnäkin on helppoa lähteä soittamaan lähes soittotaidottomien kanssa kappaletta, jossa sointukiertoon kuuluu vaivaiset neljä sointua, jotka toistuvat samassa järjestyksessä koko kolme ja puoli minuuttia, jonka biisi kestää. Muutaman oppitunnin jälkeen päästään bändihommiin millä tahansa luokka-asteella, ja lähes kaikki pystyvät soittamaan lähes kaikkea. Mahtavaa!

 

Mutta on kappaleen valinnassa toinenkin pointti. Olen nimittäin etsimällä etsinyt rakkauslauluja, jotka käsittelisivät muutakin kuin heterorakkautta. Opettajana koen tärkeäksi tuoda sukupuolen moninaisuuden lisäksi esiin myös seksuaalisuuden moninaisuutta. Olisi naiivia ajatella kaikkien oppilaiden olevan cis-sukupuolisia heteroita. Koulun pitäisi pystyä tarjoamaan samastumiskohteita jokaiselle nuorelle. Niinpä olen kuluttanut Jenni Vartiaista puhki jokaisessa työpaikassani ja viritelly kappaleen yhteydessä keskustelua seksuaalisesta tasavertaisuudesta.

 

Lapset ja nuoret vaikuttavan olevan tottuneita maailmaan, jossa lauletaan lähinnä miehen ja naisen välisestä rakkaudesta. Kun kysyin seiskaluokkalaisilta, miksi he luulevat, että kappaleen pariskunta on kokenut vaikeaksi esiintyä “käsi kädessä ihmisten edessä”, laskeutui normaalioloissa suht äänekkääseen luokkaan syvä hiljaisuus. Vakaan harkinnan jälkeen yksi oppilaista viittasi varovasti ja ehdotti, että ehkäpä pariskunnan toinen osapuoli on niin ruma, että julkinen esiintyminen on aiemmin tuntunut vaivaannuttavalta. Kommentti on hupaisa, mutta siihen on syytä suhtautua vakavasti. Ovatko esimerkit muusta kuin heterorakkaudesta todella niin harvassa, että niitä ei tunnisteta, vaikka ne olisivat suoraan silmien edessä?

 

Ikävä kyllä juuri niin taitaa olla. Eilen nimittäin luin uutisen, jonka mukaan Robinin uusi kappale jouduttiin äänittämään kahdesti, koska ensimmäisen version kertosäe oli tulkittavissa kahden miehen väliseksi rakkaustarinaksi. Ymmärrän seksuaali-identiteetin olevan henkilökohtainen asia ja ymmärrän myös, mikäli ihminen haluaa toteuttaa taiteilijuuttaan siten, että se sopii hänen koettuun seksuaalisuuteensa. Uutisen perusteella kuulostaa kuitenkin siltä, että potentiaaliset homoviittaukset muokattiin, koska homous olisi ollut jollain tapaa outoa tai epäsopivaa. Toinen kappaleen laulajista oli esimerkiksi “huvittunut” ajatuksesta laulun vahinkoviittauksesta miesrakkauteen. Lisäksi uutisessa kerrotaan, että sanoja muutettiin jälkeenpäin “sopiviksi”.

 

Vuosia sitten omilla laulutunneillani opettaja pyysi minua muuttamaan alunperin miehen esittämästä kappaleesta she-pronominit he-pronomineiksi, jotta laulusta tulisi “looginen”. Miettikääpä, miten mahtavaa olisi, jos seuraava sukupolvi pitäisi myös muuta kuin heterorakkautta loogisena ja laulaisi riemurinnoin pronomineista välittämättä?

 

Ajattelen, että lauluilla on voimaa. Vinkkaa siis kommenttiboksiin rakkauslauluja, joissa lauletaan muusta kuin heterolovesta! Tulee taatusti käyttöön.

 

Kulttuuri Musiikki Työ Uutiset ja yhteiskunta

Nännibännit eli somen kaksinaismoralismi

Kioski julkaisi viime vuonna mielenkiintoisen jutun sosiaalisen median sensuurista: sekä Instagramissa että Facebookissa on ok, mikäli miehen nänni näkyy kuvissa, mutta naisen nännistä tulee bännit. Jutussa haastateltiin asiantuntijoita, jotka nimesivät naisten nännibänneille syyksi muun muassa alastomuuden pelon ja seksuaalisuuden sensuurin.

Nännibännit on tosin melko näennäinen sensuurinmuoto. Kaksinaismoralismi käy ilmi, jos vaivautuu kurkistamaan vaikkapa Victoria’s Secretin Facebook-sivua. Nännejä ei näy, mutta muuta ei sitten peitelläkään. Ja huom: minun kritiikkini ei kohdistu naisvartalon näkymiseen, vaan naisvartaloon kohdistuvaan sensuuriin. On ihan oma keskustelunsa, millaista naiskuvaa mainoskuvasto toisintaa. Tässä tapauksessa ihmettelen kuitenkin ensisijaisesti sensuurin sukupuolittuneita rajoja.

Ja jospa kyse olisikin pelkästään kuvastosta. Vaan ei, kyllä moralisointi yltää asiasisältöönkin. Viikonloppuna nimittäin huomasin, että viimeisin juttuni oli poistettu sekä Bluestockingin omilta Facebook-sivulta että Trendin sivulta, jonne juttu oli myös jaettu. Lisäksi myös sitä edeltävä postaus oli poistettu Bluestockingin Facebook-sivulta. Tänään Ruskeat tytöt jakoi Facebookissa päivityksen, jossa kerrottiin myös Ruskeiden tyttöjen joutuneen kaksinaismoralistisen somesensuurin uhriksi. ”Vaikea käsittää, kuka tekisi tällaista kiusaa”, päivityksessä kysytään. Samaa kysyn minäkin.

Ruskeiden tyttöjen poistettu teksti löytyy täältä. Tekstin yhteydessä Koko Hubara oli jakanut itsestään kuvan, joka on varsin maltillinen esimerkiksi edellä mainitun alusvaateketjun kuviin verrattaessa. Omissa poistetuissa teksteissäni ei ollut lisättyä kuvaa. Toinen tekstini käsitteli lapsettomuutta, toinen sitä, miten mahtava Elina Knihtilä on. Ruskeiden tyttöjen teksti käsitteli sitä, miten omassa ruumiissaan viihtyminen kannattaa. Huh, kylläpä oikein korvia punottaa, sen verran on kuulkaa radikaalit aihepiirit!

En voi olla ihmettelemättä, miten esimerkiksi Rajat kiinni! -ryhmän rasistisina rehottavat linkit ja jaot saavat olla paikallaan päivästä toiseen, mutta yhteiskuntakriittiset postaukset poistetaan.

Että miten olisi, Facebook: kannattaisiko sisäänkirjautumissivun lisäksi myös sensuurikäytännöt päivittää vuoteen 2016?

 

EDIT 27.4. 2016: Facebook on myös tänään bännännyt uusimman tekstini, joten tässä linkki poistettuun postaukseen. Etusivun päivitystä odotellessa. http://www.lily.fi/blogit/bluestocking/joko-saa-sanoa-rasisti 

 

 

 

Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään