Eilisessä postauksessani kirjoitin Ylivieskan rasistisesta polttopulloiskusta. Kirjoitin, että iskun jälkikäsittelyn puute johtuu rasismin normalisoitumisesta. Kirjoitin myös näin: ”Polttopulloiskun kommentoimatta jättäminen ei tarkoita, ettei ihmisiä kiinnostaisi.” Illalla kuuntelin kuitenkin Koko Hubaran ja Maria Veitolan rasismia käsittelevän keskustelun Radio Helsingistä ja päädyin pohtimaan asiaa uudestaan. Vaikka ajatus tuntuu vaikealta ja pahalta, kysyn silti: kiinnostaako ihmisiä sittenkään?

Hubaran ja Veitolan keskustelussa oli kyse Yökylässä Maria Veitola -ohjelman jaksosta, jossa Veitola yöpyi Ristomatti Ratian ja Anu Saagimin vieraana. Saagimin käytöksestä nousi pienoinen kohu, sillä hän muun muassa kehotti Veitolaa menemään kauneusleikkaukseen ja sanoi tämän olevan niin ällöttävä, että hänen ruokahalunsa menee Mariaa katsellessa. Somessa tuohduttiin välittömästi ja kommentoitiin Saagimin olevan naisvihamielinen ja epäfeministinen moukka, mitä hän toki ohjelman perusteella onkin. Naisvihamieliset lausunnot tyrmättiin laajasti ja hyvä niin, mutta sen sijaan kukaan ei puuttunut siihen, että Saagim käytti railakkaasti rasistista kieltä. Siis kukaan muu kuin Hubara.

Rasismin ignooraamisen havaittuaan Hubara otti yhteyttä Veitolaan, joka kutsui Hubaran keskustelemaan aiheesta kanssaan Radio Helsinkiin. (Tästä syystä pidän näistä naisista: molemmat ovat valmiita puolustamaan oikeuksiaan sekä suhtautumaan omiin tekemisiinsä kriittisesti. Idolimatskua, siis.)

Hubaran kritiikki kohdistui ensisijaisesti suomalaiseen mediaan ja median representaatioihin. Hänen mukaansa mediatekstit ja -kuvat on suunnattu valkoihoisille. Värilliset ihmiset toiseutetaan sivuuttamalla rasistiset kommentit ja hyväksymällä ne osana viihdeteollisuutta. Värillisiä ihmisiä on yhteiskunnallisesti merkittävissä positioissa ja johtotehtävissä vain murto-osan murto-osa ja median esitykset ei-valkoisuudesta ovat usein karrikoituja. Värillisten ihmisten ei oleteta seuraavan suomalaista mediaa ja siksi valkoiset ihmiset katsovat voivansa sivuuttaa rasismin, kuten Saagimin tapauksessa tapahtui.

Veitola analysoi radiokeskustelussa ansiokkaasti kyvyttömyyttään puuttua Anu Saagimin törkeisiin rasistisiin heittoihin. Yhdessä Hubaran kanssa he pohtivat, mistä kyvyttömyys johtui. Yksissä tuumin keskustelijat tulivat lopputulemaan, jonka mukaan Veitola ei puuttunut rasismiin yhtä tiukkasävyisesti kuin hän puuttui naisvihaan, koska rasismi ei koskettanut häntä itseään. Onhan Veitola valkoihoinen eikä hänellä ole kokemusta siitä, miltä rasismi tuntuu.

Tässä kohtaa ajatukseni pysähtyivät. Voisiko olla niin, että emme reagoineet vahvemmin Ylivieskan polttopulloiskuun, koska se ei koskettanut valkoisia ihmisiä? Olisiko reaktio ollut voimakkaampi, jos polttopullot olisi heitetty rakennukseen, jossa olisi ollut 14 valkoihoista, suomalaista lasta?

Kansallisvaltiossa yhtenäisyyttä ja kansallishenkeä luodaan luokittelemalla ihmiset meihin ja muihin. Samalla mekanismilla, jolla nostetaan me-henkeä, luodaan myös hierarkiaa ihmisten välille. Tähän perustuu esimerkiksi maahanmuuttokriittinen (eli useimmiten rasistinen) retoriikka, jonka mukaan turvapaikanhakijoita ei tulisi ottaa ennen kuin omat asiat ovat kunnossa. Siis ”meidän” asiat ennen ”niiden” asioita, olkoonkin että ”meidän” asiat liittyvät harvemmin hengissä säilymiseen. Samalla retoriikalla tehdään maahanmuutosta uhkakuva ja luodaan rodullis-etnistä vastakkainasettelua, vaikka resurssien tasainen jakautuminen on ennen kaikkea taloudellinen, ei rodullinen kysymys. Toisin sanoen köyhistä suomalaisista huolta kantavien maahanmuuttokriitikoiden soisi keskittävän energiansa verotuksen tasa-arvoon, veroparatiiseihin ja hallintarekisteröintiin rasistisen huutelun sijaan.

Minä haluan elää maailmassa, jossa ei ole ”meitä” ja ”niitä”. Olisi vain ihmisiä. Mutta kun niin ei ole, vaan maailmassa ja Suomessa on edelleen hierarkioita, jotka perustuvat esimerkiksi etnisyyteen, rotuun, sukupuoleen, vammaisuuteen tai seksuaalisuuteen. Siispä: jos olet valkoinen, tiedosta etuoikeutesi ja kyseenalaista itsesi. Sillä niin kamalalta kuin se kuulostaakin, voisiko rasismin ja rasististen iskujen ignooraamisessa kuitenkin olla kyse siitä, että välitämme valkoisen etuoikeuden säilymisestä enemmän kuin tasa-arvosta? Skenaario on ankea, mutta se on pakko ottaa huomioon. Muuten yhdenvertaisuus jää utopiaksi.