Lily

Bluestocking

Bluestocking
minja koskela

Jazz – musiikin miehinen linnake

Taideyliopiston Sibelius-Akatemian jazzin aineryhmä järjestää 12. DIG. -festivaalin Musiikkitalossa 28.-30.10. 2015. Tapahtumassa esiintyy kolmena peräkkäisenä päivänä jazzin huippunimiä. Mutta kun ohjelmistoa katsoo tarkemmin, huomaa, ettei huippunimien joukkoon ole päässyt ainuttakaan naista.

 

Festareiden Facebook-seinälle on kirjoitettu sama havainto: “Congratulations, you have an all male festival!” (Kommentti viittaa feministitutkija Saara Särmän blogiin, johon on postattu David Hasselhoffin peukkua näyttävällä profiililla varustettuja kuvia paneeleista, joissa on osallisina pelkkiä miehiä.) DIG. -festivaali vastasi kommentoijalle seuraavasti: “Thank you for the comment, we are painfully aware of the gender issue in jazz. – – -The situation is slowly getting better, and there are more and more female instrumentalists among the jazz students at the Sibelius Academy.”

 

Helpotuin kommentin luettuani hieman, sillä ilmeisesti festivaalin järjestäjät olivat itsekin huomanneet tapahtumansa sukupuolivääristymän ja olivat tilanteesta jopa harmissaan. Mutta silti: kun väitetään, että jazzosastolla on “enemmän ja enemmän naisia” ja samaan aikaan valitaan jättää naiset vuosittaisen festivaalin ohjelmistosta täysin ulkopuolelle, on toiminnassa havaittavissa pienoista ristiriitaa.

 

Naisten asema suomalaisella jazzkentällä on pahuksen surkea. Suomen ainoan ammattijazzorkesterin UMO:n soittajista kaikki ovat miehiä. UMO:n kahdestatoista taiteellisesta johtajasta naisia on ollut yksi, kun vuonna 2012-2013 Aija Puurtinen toimi osana taiteellista toimikuntaa yhdessä neljän miehen kanssa.

 

Naisille ei jazzinstrumentalisteissa ole UMO:n ulkopuolellakaan ollut liiaksi samastumisen kohteita. Esimerkiksi saksofonisti Linda Fredriksson kertoi 6.3. 2014 Ylioppilaslehdessä: “Lapsena ajattelin, etten voi osata jotakin juttua sen takia, että olen tyttö, koska ei ollut esikuvia. Siinä mielessä sukupuolella on väliä.” Esikuvien uupumisen lisäksi voin vain kuvitella, miten raivostuttavaa Fredrikssonista on muiden muusikkonaisten tavoin vastailla jatkuvasti sukupuolta koskeviin kysymyksiin. Fokuksen kun soisi olevan ensisijaisesti musiikissa, ei sukupuolessa. Vai oletko joskus kuullut miesmuusikon joutuneen selittelemään sukupuoltaan, kun juttu on käsitellyt musiikin tekemistä?

 

Taideyliopiston Sibelius-Akatemian jazzprofessori Jukkis Uotila muotoili 9.3. 2013 Helsingin Sanomissa naisten olevan jazzkentällä vähissä, koska jazzista on muotoutunut kilpailullinen “macho-ilmiö” ja naiset “ahdistuvat kilpailusta”. Lausunto on erikoinen. Ensinnäkin: väite, jonka mukaan naiset ahdistuvat kilpailusta, on stereotyyppinen ja epätosi. Toiseksi, vaikka väite pitäisikin paikkansa, pitääkö siis naisten muuttua, ei maskuliiniseksi määrittyneen kulttuurin? Mikäli tapoja ja perinteitä ei olla valmiita haastamaan ja ilmiön macho-luonnetta purkamaan, voidaan saman tien heittää hyvästit jazzin tasa-arvoistumiselle. Ja kieltämättä toivoisin ihan hirveästi jazzmusiikin professorin pitävän tasa-arvon toteutumista omalla asiantuntemuksen ydinalueellaan tärkeänä seikkana toimintaa kehitettäessä.

 

Jazz on miehinen linnake, joka tulee miehisenä linnakkeena säilymäänkin, jolleivät ne tahot, joilla on valtaa, tee asialle jotain. Suomen ainoana musiikkiyliopistona Sibelius-Akatemialla olisi paitsi mahdollisuus, myös velvollisuus pyrkiä purkamaan jazzin sukupuolittuneita rakenteita. Muusikkonaisia löytyisi kyllä, jos heitä haluaisi etsiä. Tänä vuonna itseltäni jäi festarilippu hommaamatta, mutta toivoakseni ensi syksyn ohjelmistossa on esiintyjinä muitakin kuin miesmuusikoita. Jazz on nimittäin niin hieno laji, ettei kenenkään toivoisi jäävän siitä ulkopuolelle.

 

Kulttuuri Musiikki Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta
minja koskela

Rasistit, jotka vihaavat naisia

Muistatko vielä viimesyksyisen #GamerGate -kohun? Lyhyt kertaus: pelialalla työskentelevät naiset alkoivat saada raiskaus- ja tappouhkauksia, koska onnistuivat monipuolistamaan pelialaa ja vieläpä melko menestyksekkäästi. Vihapostit äityivät niin raskaiksi, että naiset joutuivat jättämään kotejaan.

 

Vihapostia lähetetään, kun halutaan hiljentää henkilö, jonka kanssa ollaan eri mieltä. Uhkailijat eivät halua keskustella, vaan säilyttää vallitsevat valtarakenteet, jotka yleensä toimivat heidän omaksi edukseen. Gamergaten tapauksessa vihapostin lähettäjinä olivat miehet, jotka halusivat pitää pelialan omana temmellyskenttänään ja osoittaa naisille, että heidän yhteiskunnallinen paikkansa on aivan muualla kuin pelimaailmassa. Ämmät hiljaa ja pois meidän tontilta, oli viesti.

 

Suomessa ei ole tavatonta, että maahanmuutto-, pakolais- ja rasismikysymyksiin keskittyneet ihmiset saavat vihapostia. Viime hallituksen maahanmuuttoministeri Astrid Thorsiin kohdistuneet uhkailut olivat jopa niin rajuja, että johtivat lopulta ehdolliseen vankeustuomioon ja sakkoihin. Myös Itä-Suomen yliopiston rasismi- ja monikulttuurisuustutkijat ovat saaneet nimettömiä uhkauskirjeitä, jonka vuoksi osa tutkijoista on vetäytynyt julkisuudesta – juuri kuten uhkailijat halusivat. Afgaanisyntyinen kansanedustaja Nasima Razmyar puolestaan on kertonut saavansa vihapostia etenkin silloin, kun on käsitellyt julkisesti maahanmuuttoa koskevia kysymyksia.

 

Omassa sarjassaan painivat uhkauspostit, joissa toivotaan suvakkinaisten kokevan maahanmuuton seuraukset omissa nahoissaan. Esimerkiksi Lahdessa 3.10. järjestetyn Rajat kiinni! -mielenosoituksen seinältä oli luettavissa teksti jossa toivottiin, että mielenosoittajien agendaa omalla nimellään kritisoinut “suvakkinainen” raiskattaisiin ja hakattaisiin “jihadistien toimesta”. Osuisipahan monikulttuuri omaan nilkkaan, kuten Jussi Halla-aho veisteli blogissaan jo vuonna 2006 toivoessaan vihervasemmistolaisten naisten joutuvan raiskaajien kynsiin. Halla-ahon teksti lieneekin toiminut jonkin sortin alkusysäyksenä täysin käsittämättömille raiskaustoivotuksille, joita netti on tätä nykyä pullollaan. En tiedä kumpi on pahempaa: mustamaalata tietty ihmisjoukko raiskareiksi vai toivoa tietylle ihmisjoukolle raiskatuksi tulemista.

 

Pakolaiskriisi on ajautunut tilanteeseen, jossa naisia kehotetaan peittämään kaula-aukot ja koululaisille puuhataan saattueita koulumatkoille. Yleisesti pelätään seksuaalirikoksia ja väkivaltaa, mutta pelot on tuulesta temmattu. Näin sanovat sekä vastaanottokeskusten, asukasyhdistysten että poliisin edustajat. Ja mikäli rikoksia halutaan kategorisoida, eivät tilastojen kärkipäässä itse asiassa komeilekaan maahanmuuttajat, vaan nuoret miehet syntyperään tai rotuun katsomatta. Tästä huolimatta maahanmuuttoa vastustavat äänenpainot toistavat kerta toisensa jälkeen, kuinka etenkin naisia (paitsi niitä vihervasemmistolaisia) tulisi suojella maahanmuuton seurauksilta.

 

Mutta oletko kuullut yhdenkään “maahanmuuttokriitikon” puolustavan naisten oikeuksia, jos samalla ei ole ollut mahdollista polkea pakolaisten tai maahanmuuttajien oikeuksia? Naisten oikeudet ovat rasisteille keppihevonen. Niin ei saisi olla. Eivätkä pakolaiskriisiin kohdistuvat huolet ja pelot saisi toimia lyömäaseena, jolla oikeutetaan naisiin kohdistuva uhkailu. Raiskaus on sukupuolittunutta, ei rodullista väkivaltaa. “Itse en pelkää pakolaisia, vaan rasismia ja ksenofobiaa, jotka kaventavat myös minun hengitystilaani”, kirjoittaa Tulvan päätoimittaja Terhi Toppala. En voisi olla enempää samaa mieltä.

 

 

Puheenaiheet Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta