Feministin ei tarvitse olla ”vahva nainen”

Kulttuurituotteiden naisroolit voi karkeasti jakaa kolmeen osaan: Huorat, madonnat ja vahvat naiset. Siinä, missä kaksi ensimmäistä toimivat mieshahmon kasvun tukena tai peilinä, hahmottuu kolmas itsenäisesti. Vahva nainen on vahva, koska hän pärjää yksin. Itsenäisesti, ilman miestä. Ilman muita naisia. Ilman tukiverkkoja ja muiden miellyttämistä. Miesvoittoisen kulttuurikaanonin keskellä vahva nainen on vahva yksin.

 

Feminismiä on pidetty vahvojen naisten aatteena. Feministit käärivät hihat ja hihkaisevat: “We can do it!” Feministit uskaltavat ajatella toisin ja tekevät töitä menestyäkseen. Feministien oletetaan ihailevan kulttuurikuvaston vahvoja naisia siitä huolimatta, että Netflixin kategoria Strong female lead tarkoittaa oikeastaan lähinnä sitä, että vahva nainen on poikkeus. Siksi suoratoistopalveluissa ei ole kategoriaa Strong male lead.

 

Vahvojen naisten esiinmarssista on ollut minulle suunnatonta iloa. Spice Girlsien fanittaminen ja Tarja Halosen nouseminen presidentiksi ovat molemmat kertoneet samaa tarinaa: Sukupuoleni ei tarvitse estää minua. Olen saanut feminismistä valtavasti energiaa kamppailla oikeuksieni puolesta, pitää pääni kylmänä palkkaneuvotteluissa ja valita oma tapani olla nainen. Siitä huolimatta jatkuva “sinä jaksat, sinä pystyt, sinä voit olla kaikkein paras” -mantra alkaa kuulostaa korvissani rikkinäiseltä aerobic-videolta.

 

Sillä tiedättekö mitä? Minä en aina jaksa. Minä en aina pysty. Minä en aina ole vahva. MInä en ollut vahva silloin, kun erosin pitkästä parisuhteestani. Minä en ollut vahva silloin, kun riitelin siskoni kanssa. Enkä minä ollut vahva silloinkaan, kun nettitrollit kävivät joukolla kimppuuni. Kaikkina niinä hetkinä halusin olla kaikkea muuta kuin vahva nainen. Halusin olla rauhassa uupunut, väsynyt ja heikko.

 

Vaikka puhe vahvoista naisista on joskus paikallaan, on oltava tarkkana, ettei siitä tule synonyymia feminismille. Feminismiltä katoaa pohja, jos se on valjastettu naisia ruoskimaan itsestään voimakkaita ja olemaan piittaamatta patriarkaatin puristuksesta. Minä en usko, että sellainen feminismi, joka puskee meitä kohti parasta ja menestyneintä versiota itsestämme on lopulta yhdenvertaisuuden näkökulmasta kovinkaan tehokas. Minä en usko niin, koska feminismin tulisi auttaa meitä kannattelemaan toisiamme, ei pärjäämään yksin. Jatkuva pärjääminen ei ole inhimillistä. Se tekee ihmisestä tärisevän hermokimpun. Kokemusta on.

 

Siksi minä aion olla jatkossa tarpeen vaatiessa rauhassa heikko nainen. Se ei ole lainkaan ristiriidassa feminismini kanssa. Päinvastoin: Yhteiskunnassa, joka vaatii meiltä kaikilla mittareilla jaksamista, etenemistä ja parempia suorituksia, on luovuttaminen toisinaan laskettavissa feministiseksi teoksi. Niin osoitetaan passiivista vastarintaa. Niin puututaan rakenteisiin, jotta ne asettuisivat tukemaan ihmisiä ilman jatkuvaa kilvoittelun vaatimusta. Periksi antamisen politiikka ei tarkoita, että ei saisi olla vahva, vaan sitä, että on lupa olla myös heikko.

 

Sillä huorien, madonnien ja vahvojen naisten rinnalla meitä on paljon muitakin.

 

Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

”Feministit eivät halua keskustella!”

[Sisältövaroitus: Vihakommentit]

Viime viikolla tapahtui seuraavaa:

Jaoin Instagramiin postauksen, jossa kommentoin Oulun järkyttävistä tapauksista virinnyttä keskustelua. Koska Instagram on kuvapalvelu, ja koska kasvokuvat toimivat siellä hyvin, lisäsin postaukseen selfien. Useat naiset kiittelivät postaukseni sanomaa. Sain kommentteja ja viestejä, joissa kerrottiin, että olin onnistunut sanallistamaan monen ajatukset.

Sitten tapahtui jotain muuta.

Eräs eduskuntavaaliehdokas otti postauksestani kuvakaappauksen, jossa hän asetti vierekkäin kuvan kasvoistani ja sen osan postauksen tekstistä, jota hän piti epäonnistuneena. Hän merkitsi korostusvärillä lauseen: “Tällaisenaan keskustelu on irvokasta teatteria, jonka keskiössä on valkoisten suomalaismiesten omistusoikeus suhteessa valkoisiin suomalaisnaisiin.” Ehdokas jakoi kuvan Twitteriin. Sen jälkeen keskustelua alettiin pyörittää hänen korostamansa lauseen ja siitä muodostetun tulkinnan ympärillä. Tulkinta oli, että vihaan suomalaismiehiä kollektiivisesti. (Tässä kohtaa haluaisin lähettää terveiset Tommille, joka kirjoitti henkilökohtaiseen Facebook-profiiliini: “Tässä meillä on ihka aito miesvihaaja hyi helvetti !”). Ikävä tuottaa pettymys: En vihaa miehiä. Enkä ole myöskään missään sanonut niin.

Postaukseni kokonaissanoma – eli että keskustelun keskiössä tulisi olla naisten ja tyttöjen turvallisuus, ei maahanmuutto – jäi sivuseikaksi.

(Sivuhuomio: Internetin MRA-yhteistöissä kuvien ja tekstien yhteisjako on klassinen trollauskeino, jonka avulla usutetaan anonyymeja nettisotureita floodaamaan jaetun henkilön somefiideihin. Joka kerta, kun omiin kanaviini ilmestyy huutelijoita, tiedän, että minua on “lainattu” jossain. Usein “lainaaja” löytyy miesasia-aktivistien joukosta. Kuvien jakamiseen liittyy aivan erityistä problematiikkaa: Selfiet ovat siitä mahtavia, että niiden ottaja päättää paitsi miten häntä katsotaan, myös kontekstin, jossa tulee katsotuksi. Kontekstin irrottaminen muuttaa kuvan sanomaa. Laitonta? Ei välttämättä. Huonoa käytöstä? Eittämättä.)

Sitten alkoi tapahtua toden teolla.

Kuvakaappaus alkoi levitä manosfäärissä, eli miesasia-aktivistien yhteisöissä. Sitä jakoivat feminismiä vastustavat poliitikot, yksittäiset miehet ja miesasia-aktivistit. En yleensä googlaa itseäni, mutta koska Twitter-, Instagram- ja Facebook-profiilini keräsivät läjäpäin aggressiivisia ja henkilöönmeneviä kommentteja ja sain pari nimetöntä sähköpostiviestiä, otin selvää, mitä minusta muualla puhuttiin. Kommenttien äärellä menin hiljaiseksi. Hetkeksi.

Kunnes lähetin muutamalle seuraavat Messenger-viestit:

“Moi! Kirjoitan juttua siitä, miten musta kirjoitetaan netissä. Olit kirjoittanut, että ”toivottavasti kukaan ei raiskaa tota 😉 ”. Haluatko kommentoida, mikä sai sut sanomaan näin silmäniskuhymiön kera? Hyvää viikonloppua! T: Minja”

“Moi! Kirjoitan juttua siitä, miten musta kirjoitetaan netissä. Olit kirjoittanut, että ”vittu mikä kaheli ämmä”. Haluatko kommentoida, mikä sai sut sanomaan näin? Hyvää viikonloppua! T: Minja”

”Moi! Kirjoitan juttua siitä, miten musta kirjoitetaan netissä. Olit kirjoittanut, että ”apinan aivot,  puolikalju, rumalla naamarilla ja todennäköisesti 11 v. pojan vartalolla !”. Haluatko kommentoida, mikä sai sut sanomaan näin? Hyvää viikonloppua! T: Minja”

“Moi! Kirjoitan juttua siitä, miten musta kirjoitetaan netissä. Olit kirjoittanut, että ”tuolla naamalla ei tarvitse pelätä valkoisten suomalaismiesten lähestymisyrityksiä, edes sokealta”. Haluatko kommentoida, mikä sai sut sanomaan näin? Hyvää viikonloppua! T: Minja”

Nettitrollien suosikkiargumentti on, että feministit eivät suostu keskustelemaan. Minä tarjosin viime viikon perjantaina neljälle henkilölle mahdollisuuden keskustella kanssani henkilökohtaisesti. Yksikään ei ole vastannut.

Se siitä argumentista.

PS: Poliisin mukaan tällaiset kommentit kannattaisi lähettää esitutkintaan, koska on syytä epäillä, että ne pyrkivät rajoittamaan kohteen sananvapautta. Myös nettikommentointi voi täyttää vainoamisen piirteet. Tämä on syytä tietää, jos joutuu trollien hampaisiin.

 

Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

 

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Ajattelin tänään