Seurasin kesän Hesarin tasa-arvolaskuria – mitä selvisi?

Naistenpäivänä 8.3. 2018 Helsingin Sanomat tempaisi upeasti: Päivän lehden kannessa oli tekstiä vain alanurkassa. Kaksi kolmasosaa kannesta oli jätetty tyhjäksi. Kansi kuvasti lehden juttujen sen hetkistä sukupuolijakaumaa. Toimituksessa oltiin näet huomattu, että vain kolmannes jutuista käsitteli naisia. Loput oli kirjoitettu miehistä. Hesari lupasi nostaa naisten osuutta jutuissa (ja toivottavasti sen myötä myös muiden kuin miesten ja naisten, toim. huom.) ja perusti sitä varten nettisivuilleen laskimen, josta lukijat voisivat seurata tilanteen kehittymistä. Lupauksesta on nyt kulunut viisi kuukautta ja yksi päivä. Olen seurannut tilanteen kehittymistä. Ja ikävä kyllä se ei ole kehittynyt.

 

Toukokuussa otin naisten osuuksista kertovat prosentit ylös seitsemältä päivältä. Alin lukema oli 21%, korkein 36%.

 

Kesäkuussa tsekkasin laskimen kahdeksalta päivältä. Alin lukema oli 20%, korkein 40%. 

 

Heinäkuussa tarkistin lukemat niin ikään kahdeksalta päivältä. Alin lukema oli 24%, korkein 33%.

 

Kolmen kuukauden ajalta tarkistamieni 23 päivän ajalta naisten osuus Hesarin jutuissa on 28,6 prosenttia. Olen iloinen, että tilannetta voi seurata, mutta toivon, että jo ennen seuraavaa naistenpäivää saan lukea, mitkä ovat ne konkreettiset toimenpiteet, joilla lehti kamppailee sukupuolivinoumaa vastaan – tai on jopa korjannut sukupuolivinouman. Representaatioilla on väliä, koska a) kaikkien tarinat ansaitsevat tulla kuulluksi; b) kaikki ansaitsevat tulla puhutelluiksi. Medialla on valta kertoa tarinoita ja päättää, keille ja keistä niitä kerrotaan. Siksi toivon, että Hesarin ohella muutkin mediat tarttuisivat haasteeseen ja lisäisivät naisten lisäksi myös rodullistettujen, vammaisten, muunsukupuolisten, sukupuolettomien, transihmisten ja seksuaalivähemmistöjen representaatioita jutuissaan.

 

Tasa-arvo tulee tekemällä. Siispä tehdään.

 
Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Kulttuuri Suosittelen Raha Uutiset ja yhteiskunta

Haluan maailman, jossa kehopositiivisuutta ei tarvita

Muutin vuonna 2012 vuodeksi Berliiniin. Jouduin luopumaan asunnostani ja varastoin ison osan tavaroistani ja vaatteistani isäni kotiin. Muutosta on aikaa kuusi vuotta ja viime keväänä isäni vihdoin hienovaraisesti huomautti että olisikohan vähitellen aika käydä säilötyt tavarat läpi jotta hän pääsisi käyttämään vierashuonetta muunakin kuin varastona. Ehdotus oli nähdäkseni varsin kohtuullinen, joten heinäkuussa vietin päivän käyden läpi vanhoja kirjoja, levyjä – ja niitä vaatteita.

 

Sovitin vaatteet läpi tsekatakseni, mitkä halusin pitää ja mitkä viedä kirpparille. Vanhojen vaatteiden sovittaminen on siitä jännää puuhaa, että keho muistaa, miltä ne ennen tuntuivat. Kuudessa vuodessa kropassani ei ole tapahtunut suuria muutoksia – painan esimerkiksi saman verran kuin tuolloin. Siksi olin hieman järkyttynyt, kun vetäessäni ylleni hyvin istuvia vaatteita muistin, että isossa osassa olin kuusi vuotta sitten ajatellut näyttäväni milloin mistäkin kohdasta isolta, rumalta tai kauneusnormeihin suhteutettuna epäkelvolta.

 

Olen kirjoittanut ulkonäköpaineista ja omasta kompleksisesta suhteestani painooni ja syömiseen muun muassa täällä. En ole edelleenkään täysin sinut itseni kanssa (30 vuotta kauneusihannepropagandaa on tehnyt tehtävänsä!), mutta kuudessa vuodessa näyttää tapahtuneen jotain. Katsoin itseäni peilistä jalassani housut, joissa olin vuonna 2012 ajatellut ensisijaisesti vatsamakkaroitani ja ihmettelin kehooni kiinnittynyttä muistoa. Housut nimittäin istuivat varsin hyvin.

 

Väitän, että ajatteluni muutoksen taustalla on sitkeästi tekemäni feministinen itsereflektio ja kauneusnormien tietoinen kyseenalaistaminen. Yksi parhaista feministisistä voimalauseista on mielestäni: Kauneus ei ole vuokra jonka naisena maksat maailmassa olemisesta. Pyrkimykseni sisäistää tämä nyrkkisääntö on takuulla tehnyt sekä kropassani että maailmassa olemisestani kivempaa. Yksin ne eivät kuitenkaan riitä.

 

Kehopositiivisuus ja feministinen kauneusnormien kyseenalaistaminen ovat yksilölle tärkeitä työkaluja kamppailussa patriarkaattia vastaan. Niissä piilee kuitenkin ongelma: Kehopositiivisuudessa vastuu normatiivisten ihanteiden tuottaman pahoinvoinnin selättämisestä jää helposti yksilöille itselleen samalla, kun kauneuskoneisto jatkaa normatiivisen kuvaston tuottamista. Liputan kehopositiivisuutta ja uskon, että mikäli tarpeeksi moni liputtaa, tulevat rakenteet vähitellen murtumaan. Mutta siitä huolimatta vastuu tulisi ohjata niille tahoille, jotka kauneuskoneistoa pyörittävät ja jotka puskevat ulos kapeaa ja normatiivista kauneuskuvastoa valtavalla volyymilla.

 

Tiivistettynä: Olen tyytyväinen, että oma suhteeni kehooni on kuudessa vuodessa muuttunut – kiitos kehopositiivisuuden ja feministisen itsereflektion. Mutta vielä tyytyväisempi olisin, jos sen ei olisi koskaan tarvinnut muuttua – että olisin lähtökohtaisesti elänyt maailmassa, jossa vatsamakkaroista ahdistuminen olisi tarpeetonta. Sellaiseen maailmaan päästään, kun kauneuskuvastot murenevat patriarkaatin mukana.

 

Eli ei muuta kuin vasarat käteen.

 

Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

 

 

Kauneus Hyvä olo Meikki Ajattelin tänään