Muutin vuonna 2012 vuodeksi Berliiniin. Jouduin luopumaan asunnostani ja varastoin ison osan tavaroistani ja vaatteistani isäni kotiin. Muutosta on aikaa kuusi vuotta ja viime keväänä isäni vihdoin hienovaraisesti huomautti että olisikohan vähitellen aika käydä säilötyt tavarat läpi jotta hän pääsisi käyttämään vierashuonetta muunakin kuin varastona. Ehdotus oli nähdäkseni varsin kohtuullinen, joten heinäkuussa vietin päivän käyden läpi vanhoja kirjoja, levyjä – ja niitä vaatteita.

Sovitin vaatteet läpi tsekatakseni, mitkä halusin pitää ja mitkä viedä kirpparille. Vanhojen vaatteiden sovittaminen on siitä jännää puuhaa, että keho muistaa, miltä ne ennen tuntuivat. Kuudessa vuodessa kropassani ei ole tapahtunut suuria muutoksia – painan esimerkiksi saman verran kuin tuolloin. Siksi olin hieman järkyttynyt, kun vetäessäni ylleni hyvin istuvia vaatteita muistin, että isossa osassa olin kuusi vuotta sitten ajatellut näyttäväni milloin mistäkin kohdasta isolta, rumalta tai kauneusnormeihin suhteutettuna epäkelvolta.

Olen kirjoittanut ulkonäköpaineista ja omasta kompleksisesta suhteestani painooni ja syömiseen muun muassa täällä. En ole edelleenkään täysin sinut itseni kanssa (30 vuotta kauneusihannepropagandaa on tehnyt tehtävänsä!), mutta kuudessa vuodessa näyttää tapahtuneen jotain. Katsoin itseäni peilistä jalassani housut, joissa olin vuonna 2012 ajatellut ensisijaisesti vatsamakkaroitani ja ihmettelin kehooni kiinnittynyttä muistoa. Housut nimittäin istuivat varsin hyvin.

Väitän, että ajatteluni muutoksen taustalla on sitkeästi tekemäni feministinen itsereflektio ja kauneusnormien tietoinen kyseenalaistaminen. Yksi parhaista feministisistä voimalauseista on mielestäni: Kauneus ei ole vuokra jonka naisena maksat maailmassa olemisesta. Pyrkimykseni sisäistää tämä nyrkkisääntö on takuulla tehnyt sekä kropassani että maailmassa olemisestani kivempaa. Yksin ne eivät kuitenkaan riitä.

Kehopositiivisuus ja feministinen kauneusnormien kyseenalaistaminen ovat yksilölle tärkeitä työkaluja kamppailussa patriarkaattia vastaan. Niissä piilee kuitenkin ongelma: Kehopositiivisuudessa vastuu normatiivisten ihanteiden tuottaman pahoinvoinnin selättämisestä jää helposti yksilöille itselleen samalla, kun kauneuskoneisto jatkaa normatiivisen kuvaston tuottamista. Liputan kehopositiivisuutta ja uskon, että mikäli tarpeeksi moni liputtaa, tulevat rakenteet vähitellen murtumaan. Mutta siitä huolimatta vastuu tulisi ohjata niille tahoille, jotka kauneuskoneistoa pyörittävät ja jotka puskevat ulos kapeaa ja normatiivista kauneuskuvastoa valtavalla volyymilla.

Tiivistettynä: Olen tyytyväinen, että oma suhteeni kehooni on kuudessa vuodessa muuttunut – kiitos kehopositiivisuuden ja feministisen itsereflektion. Mutta vielä tyytyväisempi olisin, jos sen ei olisi koskaan tarvinnut muuttua – että olisin lähtökohtaisesti elänyt maailmassa, jossa vatsamakkaroista ahdistuminen olisi tarpeetonta. Sellaiseen maailmaan päästään, kun kauneuskuvastot murenevat patriarkaatin mukana.

Eli ei muuta kuin vasarat käteen.

Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER